Kärpässointu
Leiri tuntui yksinäiseltä, kun Sielukaiho oli muualla ja emoa ei näkynyt. Käärmekullalla oli nykyään kiire varapäällikön tehtävissään ja tunnuin erkaantuneen koko klaanista samalla kun erkaannuin emostani. Pentuaikojeni puhumattomuus oli tullut takaisin ja hyvin usein jäin vain muiden varjoksi esimerkiksi partioissa.
Tassutin nytkin neljän kissan perässä rajalla. Toiset jutustelivat kepeästi säästä ja mistä nyt partiossa kuului muusta puhua ja merkkailivat rajoja, mutta minä kuljin perässä hiljaa kuunnellen nummien ääniä.
Vieno tuuli heilutteli heinänkorsia ja sai minut ajattelemaan kauniita perhosia, joita viherlehden alussa oli parveillut tusinoittain kaikkialla. Nyt niitä näkyi vähemmän, mutta aina kauniit siniset tai kellertävät siivet nähdessäni hymy puhkesi kasvoilleni.
Olin hyväksynyt erilaisuuteni ja sen etten ollut kuten muut, mutta perhosten keskellä asia tuntui vähäpätöisemmältä. Niillä ei näyttänyt olevan huolta laumoista tai klaaneista. Ne vain lentelivät vapaina minne sattui, pidin siitä – ja niistä.
“Kärpässointu, jäät jälkeen”, tuoreen soturin, Solahypyn, ääni herätti minut ajatuksistani. Tarkensin silmäni partiooni ohi lepattelevista perhosista ja kiristin tahtiani saadakseni muut kiinni.
