Varpulaulu
Kortetuikkeen sanottua olleensa heti huolestunut sairastumisestani, en tiennyt mitä vastata. Vinkaisin jotain kiitoksen tapaista ja käänsin sitten katseeni pois toivoen salaa, että kolli päättäisi lähteä. Viime keskustelumme jättämä ahdistavan vaivaannuttava ilmapiiri oli selvästi seurannut myös tänne.
Tunteiden sekamelska piti päässäni konserttia samalla yrittäessäni keksiä jotakin järkevää sanottavaa. En halunnut puhua Kortetuikkeelle, en nyt ja kenties en haluaisi enää koskaan. Sisareni oli vienyt minulta ainoan toivoni rakkauteen ja hellään huolenpitoon, jota niin kovasti kaipasin kaiken tämän kauheuden keskellä.
“Hyvä, että ei ole kyse mistään vakavasta”, Kortetuike naukui, kun hiljaisuutta oli kestänyt jo jonkin aikaa. Tuntui kuin sanat olisivat napsauttaneet minut takaisin todellisuuteen ja paino arkielämän huolista ja vastuista sai pääni täysin pyörälle. Uupumus iski kuin petolintu kirkkaalta taivaalta suoraan saaliinsa kimppuun.
“Niinpä”, äännähdin hieman liian kimeästi. Selvitin kurkkuani yskäisyllä.
En ollut koskaan toivonut Kortetuikkeen lähtevän luotani, mutta tutun paniikin iskiessä vetäydyin aina pois tuntemattomien luota. Mahassani muljahti epämukavasti. Tällä kertaa ei huonovointisuudesta vaan ahdistuksesta. En voisi enää yksinkertaisesti olla ja antaa Kortetuikkeen helpottaa ajatusteni loputonta virtaa kuten ennen, sillä nyt tämän läsnäolo lisäsi moista epävarmuutta.
//Korte?
