Tuikelintu
Tuikelinnun katseessa tuikki uteliaisuus. Kirjavien puskien sekaan oli kadonnut hännänpää ja ilmassa olevasta tuoksusta päätellen se ei kuulunut kenellekään eloklaanilaiselle. Ja mikä syy kenelläkään eloklaanilaisella olisi mennä häntä piiloon? Niinpä, ei sellaista ollut. Naaraan viikset väpisivät mielenkiinnosta.
“Kuka siellä?” naaras naukaisi ja kapusi ketterästi läheiseen puuhun. Sieltä olisi hyvä tiirailla kuka yksinäinen sielu olikaan erehtynyt eksymään klaanireviirille. Siniturkkinen hätkähti, mutta niin hätkähti Tuikelintukin. Naaraan sydän alkoi läpättää ja hetken ajan Tuikelintu pelkäsi sen todella tulevan hänen rinnastaan läpi. Nuo silmät… Kuin hän olisi tuijottanut suoraan viherlehden sieluun. Naaras tunsi kuinka kielletyt tunteet yrittivät tunkeutua hänen omien arvojensa lävitse. Tuikelintu laskeutui puusta kiireisin liikkein ja loikkasi alas. Naaraan tassujen osuessa maanpintaan, hänestä tuntui maanpinnan haluavan tehdä hänen kanssaan tarkempaa läheisyyttä. Tuikelintu pyyhkäisi käpälällään otsaansa. Kaikki keinui. Siniharmaa kaunotar katsoi häntä karvat pörröllä säikähtäneenä. Auringonsäteet saivat tuntemattoman naaraan turkin suorastaan hehkumaan. Tuikelinnun pää kallistui hieman. Erakko tuoksui vieraalta ja kielletyltä. Soturi rykäisi kurkkuaan.
“Olen Tuikelintu.”
Ei vastausta. Vieras naaras katseli häntä kulmiensa takaa ujon varovaisesti.
“Olga.”
Hiljaisuus levitti peittonsa naaraiden ylle eikä Tuikelinnun korvat olleet tuntuneet koskaan yhtä kuumilta.
“Aurinkojen jumalat ovat todella siunanneet tämän päivän lämmöllä, eikö? Sopii kiittää heitä tästä auvosta.” Tuikelintu yritti viritellä keskustelua tuon kiehtovan kaunottaren kanssa, mutta ensimmäistä kertaa ikinä, sanat meinasivat juuttua hänen kurkkuunsa. Olgassa oli jotain. Jotain niin vierasta, mutta jotain josta hänen olisi otettava selvää. Lopulta Olga nosti katseensa ja vakava ilme sai kirkkaat värit naurusta.
“En ole koskaan kuullut mitään yhtä omituista”, naaras tyrskähti ja kietaisi häntänsä käpäliensä ympärille. “Kerro minulle lisää.”
Tuikelinnun toinen kulma kohosi pienesti, mutta lopulta naaras kävi istumaan ja mietti mistä hän aloittaisi. Metsän jumalattaret eivät olleet mikään lyhyt ja yksinkertainen aihe. Räks. Tummaturkkinen kollikissa asteli heinikon seasta kaksikon seuraan. Siniharmaa naaras vilkaisi kollia ilahtuneena ja kummatkin soivat toisilleen lyhyet, rakkaudentäyteiset kehräykset.
“Olemmeko me saaneet vieraita?” kolli kysyi matalalla äänellään ja ojensi tassuaan. “Kyy”, hän esittäytyi ja virnisti. Olga painautui vasten Kyyn lapaa ja tutkaili Tuikelintua uteliaana.
“Tämä Tuikelintu tässä oli juuri kertomassa jotain auringon jumalista. Istuudu toki alas, kultaseni”, naaras naukaisi ja teki tilaa kollille, joka sanavalinnasta päätellen oli hänen kumppaninsa. Tuikelintu ei voinut valehdella itselleen. Hän oli hieman pettynyt. Mutta miksi? Hänhän ei pitänyt kumppanin hankkimista itselleen soveliaana tapana elää… Joten eikö hänelle Olgan kumppanistatuksen olisi pitänyt olla ihan sama? Sydämeen kohdistuneesta kouraisusta päätellen asia ei kuitenkaan ollut näin.
“Minä olen Tuikelintu, Eloklaanin soturi”, vaaleaturkkinen lopulta esittäytyi ja kosketti varovaisesti Kyyn käpälää. Muutamat pienet väreet kulki pitkin Tuikelinnun kroppaa ja sai hänen säpsähtämään.
“Eloklaani? Mikäs kumma se sellainen on?” Kyy uteli ja naaras mietti miten hän asian muotoilisi. Että Eloklaani oli omituinen kissajoukko, joka kuvitteli voivansa omistaa tämän osan metsää? Ajatus sai Tuikelinnun voimaan pahoin ja naaras katui, että hän oli maininnut Eloklaanin nimeltä. Mutta hänen oli pakko. Jos muut soturit saisivat Olgan ja Kyyn kiinni Eloklaanin reviiriltä, heille voisi käydä huonosti. Tuikelintu huokaisi raskaasti.
“Me asumme täällä, yhtenä kissajoukkona. Olette Eloklaanin reviirillä. Reviirimme raja alkaa tuolta. Ja tuolla taas on toinen kissajoukkio, Kuolonklaani. Sinne teidän ei kannata eksyä. He ovat erehtyneet luulemaan, että heidän elämänsä tarkoitus on vuodattaa verta”, naaras kertoi ja sai erakkokaksikon silmäilemään toisiaan epäluuloisina.
“Minä siis, minä en taistele”,Tuikelintu kiirehti lisäämään. Jostain kumman syystä hän välitti erityisen paljon siitä mitä he – tai Olga – ajattelisivat hänestä. Lopulta Olga hymyili pienesti.
“En minäkään, olen pasifisti”, naaras kertoi hiljaisella äänellä, ujo hymy huulillaan ja katsoi soturia suoraan silmiin. Olga ravisutti hänen maailmaa pelkällä katseellaan.
“Meidän on sitten parasta etsiä toinen majapaikka. Oli ilo tavata, Tuikelintu. Ehkä me vielä törmäämme”, Kyy virnisti ja kosketti naarassoturia hännällään. Kaikki tämä oli Tuikelinnulle liikaa, hänen oli pakko istua. Hänen kropassa kulki kylmiä väreitä, jotka söivät naarasta sisältä. Miten Tuikelintu enää muistaisi reitin takaisin leiriin?
“Hei sitten, Tuikelintu”, Olgakin hyvästeli naaraan. Tuikelintu ei voinut muuta kuin tuijottaa heidän loittonevia siluettejaan. Paljoa Tuikelintu ei tiennyt, mutta sen hän tiesi, että hän ei voisi enää jatkaa Eloklaanissa. Hänen olisi löydettävä Olga ja Kyy. Hänen olisi päästävä käsiksi heidän elämiinsä. Nukkua heidän kanssa tähtitaivaan alla ja… Naaras ravisteli päätään. Hän oli ihastunut. Hän oli ihastunut pahemmin kuin olisi koskaan voinut kuvitella.
