Talvikkitakku
Vilkaisin Kuutamolaineen suuntaan hieman happamana. Oli niin minun tuuriani, että Käärmekulta oli määrännyt minut partioon tuon… tuon… tuon koko leirin ja metsän kauneimman naaraan kanssa. Tuhahdin äänekkäästi ja käännyin muiden partion jäsenien suuntaan. Näkikö yksikään heistä Kuutamolaineen kuin minä? Tunsiko kukaan muu naaraan selittämättömän vetovoiman? Virnakukka, ehkä. Vaikka se naaras vaikuttikin todella epäaidolta ja olin esittänyt mielipiteeni äänekkäästi. Niinkin äänekkäästi, että Kuutamolaine oli tainnut hieman loukkaantua siitä. Olin yrittänyt anella Tuikelintua puhumaan mustavalkoiselle naaraalle minun puolestani, mutta Tuikelintu oli höpissyt jotain, että hänellä ei ollut sellaisia valtuuksia. Vaikka naaras oli minun ystäväni, oli hän kyllä myös todella eriskummallinen kissa.
Harpoin pitkin loikin myyrän perässä. Jänikset olivat erityisalaani, mutta näkökenttääni ei ollut sattunut ainuttakaan pitkäkorvaa. Miten huonoa tuuria, jälleen kerran! Juokseminen oli oikeastaan ainoa tapa miten sain saalista kiinni. Myyrä vipelsi suoraan juurakon alla olevaan koloon ja jännitin takajalkani suureen loikkaan. Sukelsin eläimen perässä pieneen koloon, mutta kynsiini ei ollut tarttunut kasvustoa lukuunottamatta mitään muuta.
Annoin koko metsän kuulla kirosanani. Mokoma metsän elukka oli paennut johonkin koloon enkä edes kaivamalla saanut häntä kiinni. Huokaisin itsekseni ja lähdin peruuttamaan. Ehkä minä saisin jotain muuta saaliikseni. Potkin takajaloillani vauhtia, mutta en liikahtanutkaan. Kurtistin kulmiani ja riuhdoin yhä lujemmin, mutta siinä minä olin ja pysyin. Jos joku kissa olisi sattunut paikalle, olisi hän nähnyt punaturkkisen kissan takapuolen ja puuhkahännän kurkistavan puunjuurakosta. Nostin peppuani hieman ja yritin luikahtaa puun ansasta sihinän säestäessä tunnelmaa, mutta olin todella jäänyt jumiin. Kirottu Tähtiklaani!
“Talvikkitakku? Eikö sinun pitänyt saalistaa?” kuulin äänen kysyvän eikä minun tarvinnut miettiä hetkeäkään kenelle se kuului; Kuutamolaine.
“Harjoitan uudenlaista saalistustapaa. Odotan tässä, että ne tulevat maan alta ja sitten nappaan ne suoraan suuhuni”, vastasin naaraalle mahdollisimman itsevarmasti ja huiskautin häntääni.
“Tarvitsetko sinä ap-” “En! Olen aivan täysin kunnossa!”
Pystyin näkemään Kuutamolaineen epäuskoisen ilmeen ja olkien kohautuksen verkkokalvoillani.
“Selvä sitten.” Höristin korviani, oliko Kuutamolaine todella kääntynyt jatkaakseen saalistusta? Yritin taas rimpuilla itseäni irti, mutta pyristelyni sai ainoastaan juurakkoihin kiinnittyneen kuivan mullan ropisemaan suoraan korviini.
“Kuutamolaine… Minä jäin jumiin. Ja minulla on korvissani multaa.”
“Voi pyhä Tähtiklaani sinun kanssasi, Talvikkitakku”, naaras mutisi enkä voinut pidätellä itseäni, vaan naurahdin.
//Kuutti auttamaan Talea saamaan mullan pois korvista? 🙁
