Varpulaulu
//TW yäk oksennus
Purin hampaani yhteen kuultuani Kortetuikkeen sanat. Niiden paino oli lamauttava. Tuntui kuin näkökenttäni reunoilta hiipivä pimeys olisi värähdellyt voimistuvan sykkeeni tahdissa. Kurkkuani kuristi, mutta ei sillä tavoin kuin yleensä ahdistuksen iskiessä. Tämä tuntemus enteili itkua.
Pelkäsin joka hengenvedolla, että tunteeni viimein purskahtaisivat ulos ja karkottaisin Kortetuikkeen luotani tavalla, joka ei todellakaan loisi hyviä edellytyksiä tyhjältä pohjalta suhteemme rakentamiseksi. Vieraat käpälät tunkeutuivat ympäri pääni ja puristivat sen sisällyksiä kasaan, kun särky kallossani koveni. Kortetuie kuitenkin odotti vastausta, joten minun olisi pistettävä kaikki tämä sivuun ihan vain hetkeksi. Pian kolli lähtisi ja saisin antaa itkun tulla.
Suussani tuntui hyvin vetiseltä. Yritin nieleskellä ylimääräistä sylkeä alas, mutta se ei tahtonut lähteä.
“Minä en-” aloitin lauseen, jota en kuitenkaan ollut edes ajatellut loppuun. Syljen määrä suussani tuntui hyvin epämukavalta ja sinänsä minun onneni, että juuri silloin yökkäys ravisteli kehoani ja päästin suustani sanojen sijaan sain suustani vain limaa ja ne vähät riistan rippeet, jotka olin vaivalla saanut alas juuri ennen Kortetuikkeen tuloa.
Kolli ei katsonut minuun, kun oksentamiseni oli vihdoin ohi. En minäkään kehdannut katsoa häneen. Leimusilmä oli kuitenkin askelta edellä, kun ohjasi kohteliaasti soturin takaisin aukion puolelle.
“Parane pian”, valkea turkkinen kolli totesi varsin apeasti ja liukeni sitten paikalta. Seurasin katseellani vielä pitkään heilahtelemaan jääneitä pesän suuaukon peittäviä kasveja.
Hitaasti nousin tahmaisilta makuualusiltani ja keräsin ne Leimusilmän vastustuksista huolimatta kokoon. En antaisi kenenkään muun siivota jälkiäni niin kauan kun asiaan pystyin itse vaikuttamaan.
