Kimalaistoive
Leimusilmän sanat olivat vahvistaneet minun oman epäilykseni. Minä olin tiennyt sen sydämessäni jo pitkään. Minä tulisin kuolemaan eikä Tähtiklaanikaan voinut – tai halunnut – estellä sitä. Olisin halunnut olla vihainen, huutaa, itkeä, katkeroitua… Mutta ainoa mitä minä pystyin tekemään, oli Leimusilmän katsominen suoraan silmiin- Kollinkin silmät olivat täynnä surua. Ei sitä nyt ihan jokaisena päivänä päässyt kertomaan klaanitoverilleen, että hänen aikansa oli vähissä. Mutta kuinka vähissä? Tähtiklaani yksin tiesi sen. Mitä Eloklaaniin tuleville orpopennuille tapahtuisi? Ajatus sai minut todella surulliseksi. Heillä ei olisi jatkossa enää kaitsijaa. Minun tehtäväni olisi jatkossa huolehtia Tähtiklaaniin saapuvista orpopennuista, mutta elävät… Ehkä saisin houkuteltua Puromielen tai Solahypyn jatkamaan minun aloittamaa työtäni. Huokaisin hiljaa.
”Kaurispentu ja Seljapentu, he ovat niin nuoria. Mitä jos minä en ehdi näkemään, kun he saavat oppilasnimensä? Tai mitä jos minä en näe Pörriäistassunkaan nimitystä?” vetäisin syvään henkeä. Valmistauduin pidättelemään itkua, mutta kyyneleitä, niitä ei vain tullut. Kaipa minä olin tehnyt kuolemaa jo niin kauan, että se tuntui kaikista luonnollisimmalta asialta.
”Hiilihammas ja Korppitähtikin, hekin ovat menettäneet niin paljon. Onkohan se kuinka erilaista? Siis se, että he tulevat tietämään kuolemastani etukäteen. Kaikki muu on tapahtunut niin yllättäen. Minä en tieäd kumpi olisi riipaisevampaa. Kun Piiskujalka menehtyi, se tapahtui niin yllättäen. Mutta tässä ei ole mitään yllättävää. Kaikki tapahtuu niin hitaasti, että sieluni ehtii siirtyä Tähtiklaaniin kehoani ennen”, nau’uin Leimusilmälle surumielisesti ja räpäytin jäänsinisiä silmiäni. Olin aina pitänyt niistä, sillä olin perinyt ne isältäni. Aina kun katsoin omaa peilikuvaani lammikosta, näin Hiilihampaan. Kolli oli minun suurin esikuvani. Aiemmin minä olin nähnyt Tyrskytiikerin, mutta enää en.
//Leimu tai Hiili? :,(
