Talvikkitakku
Ravistelin päätäni saadakseni mullat pois korvistani, mutta ne tuntuivat menevän vain syvemmälle.
“Kuutamolaine, minä en kuule mitään”, valitin entiselle parhaalle ystävälleni dramaattisesti ja liikahtelin puunjuurakossa levottomasti. Halusin jo vapauteen!
“Talvikkitakku, yrittäisit nyt pysyä paikoillasi! Olen aivan kohta valmis”, Kuutamolaine tuhahti ja tunsin hänen läpsäisevän minua hennosti reiteen. Huiskautin omaa häntääni ja toivoin sen osuvan naaraan kasvoihin. Mokoma karvapallo… Lähdin peruuttamaan ja juuri kun olin pääsemässä vapauteen, tunsin jonkun tökkäisevän minua inhasti takapuoleen.
“AU! Kuutamolaine, ampiainen pisti minua peppuun”, vinkaisin surkeana ja niiskaisin. Eivätkö ampiaiset menneet yleensä unille viherlehden loputtua? Tämä oli epäreilua, minä en voinut mitenkään varautua tuollaiseen yllätyshyökkäykseen. Lopulta saatoin katsoa Kuutamolainetta suoraan silmiin. Naaraan turkki oli mennyt kaivamisesta sotkuun, mutta naaras oli silti… No, Kuutamolaine näytti samalta kuin aina – hieman epäluuloiselta minua kohtaan.
“Enkä minä leikkinyt myyrää, minä olin myyrä! Korvani eivät vain soveltuneet siihen hommaan. Ja jos en olisi jäänyt jumiin, olisin saanut sen saaliin”, kiirehdin vastaamaan naaraan kysymykseen
“Onko tämä taas joku sinun metkuistasi? Talvikkitakku, me tulimme tänne saalistamaan”, mustavalkoinen naaras epäili vaihdellen painoaan tassulta toiselle. Naaras ei kuitenkaan kuulostanut yhtään niin vihaiselta kun olisin voinut kuvitella. Ehkä hän ei oikeasti ollutkaan vihainen.
“Ei! Ampiainen pisti minua oikeasti. Enkä kuule tarpeeksi, että voisin jatkaa saalistamista”, huokaisin ja heittäydyin vasten mustavalkoista klaanitoveriani. Kuutamolaine huokaisi syvään ja väisti minua hieman, mutta antoi minun retkottaa hänen vieressään.
“Anna minä autan”, naaraskissa mutisi ja alkoi sukia korviani. Viikseni värähtivät naaraan kosketuksesta ja häntäni kiemurteli käärmeen lailla. Siitä oli niin kauan kun olimme olleet näin… Yritin miettiä mahdollisia keskustelunaiheita, mutta en en ehtinyt saattaa ajatustani loppuun. Oksan rasahdus nimittäin keskeytti aivotoimintani.
“Kuutamolaine”, kuului kylmä naukaisu, joka sai Kuutamolaineen keskeyttämään sukimisensa siihen paikkaan. Nostin katsettani ja näin jotain, jota minä en olisi halunnut nähdä. Virnakukan. Ja naaras näytti vihaiselta kuin päiväuniltaan herännyt ampiainen.
“Sinäkö se minua peppuun tökkäsit?” kysyin naarassoturilta vitsikkäästi, mutta edes Kuutamolaine ei naurahtanut vitsilleni. Olisi ollut syytä!
