Laventelitaivas
Tap. Tap. Hiljalleen sade lakkasi ja tiputteli vain yksittäisiä pisaroita väriä muuttaville koivun lehdille. Silmät suurina ihmettelin edelleen asiaa, joka tapahtui jokainen lehtisade. Vihreys ympäriltä katosi. Lehtisateessa ei muuten olisi ollut ongelmaa, mutta alati viilenevät päivät kertoivat ainoastaan lehtikadon tulosta.
Hampaissani roikkui orava, jonka olin onnistunut nappaamaan tällä saalistuskerralla. Tuoresaalista oli vielä ihan riittämiin, mutta kaikki oli kotiin päin, mitä sattui saamaan kiinni. Klaanin piti tankata, että se selviäisi tulevasta rankasta pitkästä jaksosta pakkasineen.
Synkkyys mielestäni kuitenkin hälveni pinkoessani eteenpäin koivumetsikön seassa. Turkkini oli kostea aikaisemmasta tihkusateesta, joka oli yllättänyt minut täysin keskittyessäni pelkästään saalistamiseen. Saalistusretkeni jälkeen kelpaisi riista ja todella.
Leiriin pujahdettuani en aikaillut suunnitelmani kanssa. Tuoresaaliskasaa kohti suunnatessani olin lähestulkoon törmätä Kortetuikkeeseen. Tuijotin valkeaa kollia niin pöllämystyneenä, että jopa orava mätkähti tassujeni eteen hampaistani. Vihreäsilmäinen kolli ei ollut sähläyksestäni yhtä hämillään kuin minä, ja sen tähden soturi ehti tervehtiä minua ensin. Ravistelin pikaisesti päätäni, mutta samalla sain vain viskattua vesipisaroita kollin suuntaan.
“Kas veliseni”, naukaisin ja kasvoilleni ilmesty pahoitteleva hymyntapainen. “Anteeksi tuosta. Ajattelin vain sinun tarvitsevan hieman virkistystä tähän päivään.”
Ja koska nyt kun olin veljeeni kerta törmännyt – melkein kirjaimellisesti – ajattelin liittäväni hänet osaksi jatkosuunnitelmiani.
“Ja kerta kun siinä nyt olet niin maistuisiko tuoresaalis siskosi seurassa?” esitin lauseen kysymyksenä, mutten kyllä olisi hyväksynyt kieltävää vastausta. Siitä olikin aikaa, kun olin viimeksi oikein kunnolla tunkeillut veljeni elämään! Ehkä tämä oli myös tapani pitää yhteyttä perheeseeni, varsinkin nyt kun Talvikkitakku tuntui aina kamppailevan ties minkä asian kanssa.
//Korte?
