Katajanoki
Harakkahaave ehdotti yhdessä hyökkäämistä. Tai ei se oikeastaan ehdotus ollut. Nyökkäsin hänelle, vaikka ääni sisälläni huusi minua pakenemaan. Minun kuului olla se rohkea soturi, joksi isäni minua kutsui! Minun kuului näyttää, että minussa oli paljon muutakin kuin tämä hiljainen ulkokuori!
Harakkahaave hyökkäsi ensiksi ja vei ketun huomion. Minä lähdin petoa kohti toisesta suunnasta samalla hieman ihaillen pesätoverini rohkeutta. Pelottikohan häntä ollenkaan käydä niin ison ja vaarallisen otuksen kimppuun sillä tavoin? Hän ei ainakaan näyttänyt suoranaisesti pelokkaalta. Oliko hän sellainen kissa, josta Uiveloyökin oli puhunut? Kolli, joka pelastaisi minut romanttisesti pulasta, jonka jälkeen emme osaisi muuta kuin rakastua toisiimme? Sitä en tiennyt, mutta ajatukselle ei ollut nyt aikaa.
Kettu horjui minua kohti ja loikkasin sitä päin korvat luimussa, kynnet ojossa ja hampaat auringonvalossa kiiluen. Iskin hampaani sen lihaan ja potkin petoa voimakkailla takajaloillani. Se päästi kovaäänisen parahduksen.
“Minun oppilaaseeni sinä et koske!” sihahdin kovaan ääneen samalla, kun kettu heitti minut kauemmas itsestään heilauttamalla kehoaan voimakkaasti. Onnistuin putoamaan tassuilleni ja katsoin taas Harakkaahaaveeseen ja sitten Havutassuun, jolle viitoin hännälläni merkiksi kiivetä läheiseen puuhun. Oppilas teki työtä käskettyä – vaikka en minä häntä ollut ääneen käskenytkään. Jos tulisi tarve, hän voisi vaikka pudottautua puun oksalta ketun niskaan. Saisi hänkin hieman taisteluharjoitusta tämän ohessa.
//Harakka hyvä herra?
