Lepakkohuuto
Lepakkohuuto mulkoili ohitse kävelevää partiota oman partionsa johdosta. Häntä inhotti naapuriklaanin kissat edelleen niin suunnattomasti. Etenkin, kun hän oli kuullut satunnaisen nokkavan kissan kysyvän toiselta, mitä oppilas teki partion johdossa. Lepakkohuuto oli soturi! Hän oli ollut soturi varmasti jo paljon kauemmin kuin se kovakalloinen kalan mussuttaja!
“Viattomia murhaavat pentuvarkaat”, Lepakkohuuto sihisi hiljaa itsekseen muistellen vanhempiensa ja sisarustensa kohtaloa. Toki edelleen hänen rajalla nähneensä erakot olivat näyttäneet hänen sisaruksiltaan, joka tarkoittaisi sitä, ettei Eloklaani olisi kaapannut heitä, mutta mahdollisuuksia oli lukemattomia! Ehkä he olivat karanneet sieltä! Tai Eloklaanilaiset olivat jättäneet heidät heitteille, koska he eivät olleet olleet tarpeeksi vahvoja heidän mielestä tai jotain muuta samansuuntaista!
Katkerana kolli kuitenkin jatkoi partionsa johtamista eteenpäin. Hän antoi häntänsä huiskia sivulta toiselle aina kävellessään eteenpäin ja odottaessaan, että muut olivat saaneet hajumerkkinsä asetetuksi. Aina Eloklaanilaiset jaksoivat väittää, että halusivat kaikille pelkkää hyvää, mutta silti yhtälailla heistäkin löytyi teräväkielisiä ja pahantahtoisia kissoja. Ne vain olivat piilossa sen kaiken muun takana.
“Palataan takaisin”, Lepakkohuuto murahti perässään tulevalle partiolle, kun he pääsivät rajan päähän. Hän kulki edelleen inho kasvoillaan odottaen vain, että pääsisi takaisin leiriin kumppaninsa vierelle. Rosmariinikynnen kanssa kaikki tuntui ainakin siedettävältä. Naaraan tuoma energia paransi päivää kummasti ja oli helpompi olla.
Juuri leirin kohdalle päästessään kuitenkin vastaan tuli partio, jossa Rosmariinikynsi oli mukana. Naaras nyökkäsi kumppanilleen ja Lepakkohuuto nyökkäsi takaisin, mutta kirosi hiljaa itsekseen sitä, että naaras oli saanut huonoimman mahdollisen ajan lähteä.
Kolli vain asteli siis leiriin tekemään raporttinsa partiosta ja suuntasi sitten sotureiden pesään. Sama hänen olisi silloin odottaa kumppaninsa paluuta.
