Talvikkitakku
Koko metsä tuntui hiljentyneen ja jäljelle oli jäänyt vain Virnakukan putoamisesta johtunut molskahdus. Se tuntui kaikuvan ilmassa yhä uudelleen ja uudelleen. Talvikkitakku katsoi järkyttyneenä Kuutamolainetta. Hänen järkytyksensä johtui kuitenkin osittain siitä, että hänellä ei ollut mitään aavistusta, että Virnakukka oli kohdellut Kuutamolainetta noin sydäntäsärkevällä tavalla.
“Jos minä olisin vain ti-tiennyt-!” punaturkkinen naaras parkaisi silmät suurina. Kuutamolaine tasasi hengitystään ja katsoi Talvikkitakun läpi.
“Minä… Me…”, Kuutamolaine huohotti ja tärisi. Naaras pitäisi saada leiriin, heti. Talvikkitakku ei ollut mikään parantaja tai paljoa siitä tiennyt, mutta hän saattoi olla shokissa. Ja shokissa olevat kissat saattoivat tehdä mitä eriskummallisempia asioita.
“Ku-kuutamolaine, ei mitään hätää”, Talvikkitakku naukaisi hiljaa ja otti muutaman askeleen lähemmäksi voidakseen koskettaa naaraan tassua.
“Ai, ai miten niin ei ole mitään hätää?!!? Virnakukka makaa tuolla, JOESSA. Hän on kuollut ja.. ja.. se on minun syytäni”, Kuutamolaine parkaisi karvat pörhössä ja jäi seisomaan paikoilleen järkyttyneenä. Talvikkitakku ei tiennyt mitä tehdä. Olisiko heidän pitänyt syöksyä Virnakukan perään ja yrittää pelastaa hänet? Entä jos Virnakukka oli päässyt omin neuvoin pois vedestä ja palaisi kostamaan? Talvikkitakku tuijotti vuoroin kuohuvaa jokea ja vuoroin Kuutamolainetta toivottomana. Mitä hänen pitäisi tehdä? Äh, hänen olisi yritettävä selvittää oliko Virnakukka vielä elossa!
“Odota tässä”, Talvikkitakku naukaisi, otti vauhtia ja loikkasi kuohuvaan jokeen. Kylmä vesi sulki Talvikkitakun ansaansa ja naaras irvisti. Milloin viimeksi hän oli uinut näin hyisessä vedessä? Talvikkitakku taisteli tyrskyjä vastaan ja kauhoi vettä mahdollisimman laajoin liikkein.
“Virna..”, naaras yritti huutaa tippuneen naaraan nimeä, mutta vesi meni hänen keuhkoihinsa ja sai punaturkkisen yskimään.
“Virnakukkaa!” Talvikkitakku ulvoi, mutta kukaan ei vastannut. Ajelehdittuaan hetken Talvikkitakun oli todettava, että Virnakukkaa ei näkynyt missään. Ja yhtäkkiä naaraasta tuntui, että viherlehti olisi saapunut takaisin. Kaikki tuntui niin lämpimältä, pehmeältä. Talvikkitakku olisi voinut jäädä tähän tunteeseen. Kaikki oli niin ihanaa ja- häh?! Yhtäkkiä jokin vetäisi hänet niskanahasta puoliksi joen pientareelle.
“TALVIKKITAKKU, OLETKO IHAN TODELLA NOIN HIIRENAIVOINEN?! Minä tiesin, että sinun päässääsi ei liiku yhtään mitään, mutta että olet näin typerä kissa! Tajuatko, että sinä olisit voinut kuolla?!” Kuutamolaine sylkäisi sanansa suoraan vasten naaraan kasvoja ja tuijotti Talvikkitakkua kipinöivin silmin.
“Mutta on niin lämmintä, Kuutamolaine.. Ei minulla ole mitään hätää”; naaras henkäisi silmät säteillen ja kurottautui koskettamaan naaraan poskea käpälällään.
“Sitä paitsi sinä pääsit eroon Virnakukasta ja nyt me kaksi voimme olla yhdessä. Sinä olet nyt turvassa, Kuutamolaine. Minä pidän sinusta huolen”, punaturkkinen jatkoi. Aurinko paistoi ja suorastaan poltti hänen turkkiaan.
//Kuutti? 😉
