Kaamoskukka
Kaamoskukan karhea kieli kävi läpi hänen turkkinsa jokaisen kolkan. Kaamoskukka vilkaisi Hehkulampeen ja virnisti nähdessään oman – niin komean – peilikuvansa! Tuota parempaa näkyä ei ollutkaan. No, ehkä Hilleripilvi… Kolli siristeli siniharmaita silmiään. Niiden näkeminen sai hänen käpälissään aikaan pientä kihelmöintiä. Kuinka jokin saattoikin olla noin komea ilmestys, Kaamoskukka myhäili tyytyväisenä. Nyt hänen turkkinsa oli taas saalistusreissun jäljiltä kunnossa. Normaalisti Kaamoskukka oli varsin taitava luistamaan partioista, mutta nyt hänet oli määrätty samaan partioon Pyräkkäpirun kanssa ja kolli oli vaikuttanut pitävän hänen jokaista liikettään todella tarkasti silmällä. Kaamoskukka ei ollut halunnut ottaa pienintäkään riskiä, että kolli olisi raportoinut asiasta Pimentotähdelle tai varsinkaan Jääviillolle. Jääviilto osasi halutessaan olla todella hankala ja Kaamoskukka pysytteli mieluummin entisen mestarinsa paremmalla puolella.
“Isä, sinä halusit nähdä minut”, paikalle saapunut Vanamovirta naukaisi uteliaasti ja Kaamoskukka kääntyi kauniin tyttärensä puoleen. Voih, Vanamovirran näkeminen sai hänet aina niin hyvälle tuulelle! Naaras oli aivan toista maata kuin siskonsa. Siinä missä Vanamovirta osasi pitää hauskaa, nauttia elämästään ja taistella, niin Lillukkalempi oli lähinnä mököttävä hapannaama. Eikä Kaamoskukka kaivannut lähipiiriinsä sellaisia. Toki Lillukkalempi oli myös aivan liian utelias ja itsepäinen.. Kaamoskukka aisti, että naaraasta tulisi olemaan paljon harmia. Mutta nyt hänen edessään oli suosikkityttärensä! Kaamoskukka hykerteli mielissään ja hymyili.
“Voi Vanamovirtaseni, miten isillä onkaan ollut niin kova ikävä”, Kaamoskukka leperteli ja sukaisi naarasta otsaan. Naaras laski oravan Kaamoskukan käpäliin ja sai kollin kehräämään. Hänellä olikin jo huutava nälkä! Edellisestä ruokailusta oli… No, ainakin muutama hännänhuiskaus. Vanamovirta se osasi aina piristää häntä tuomisillaan. Naaras tiesi miten häntä kuului kohdella.
“Minulla on sinulle hyvin tärkeä tehtävä, kultaseni”, Kaamoskukka naukui matalalla äänellä ja tarttui käpälällään naaraan leukaan. Vanamovirta katsoi isäänsä vakavana.
“Mitä vain sinulle.”
“Pidä Lillukkalempeä silmällä. Käy hänen kanssaan metsästämässä, kysele kuulumisia. Ota selvää mitä hän suunnittelee.”
Naaras nyökkäsi ja Kaamoskukka saattoi kuulla miten tuon aivot alkoivat raksuttamaan. Onneksi Vanamovirta oli perinyt osan hänen älystään. Oli hyvä olla älykäs, mutta liiasta älystä saattaisi olla haittaa omalla pennullaan. Muuten he voisivat kääntyä vastaan ja sitä Kaamoskukka ei toivonut. Tosin, kuka nyt haluaisi kääntyä häntä vastaan? Kollin oli hyvin vaikea ymmärtää miksi joku ei haluaisi kuulua näin komean kollin lähipiiriin!
