Susimieli
Susimieli räpytteli silmiään ja vilkuili Uiveloyötä ja Tattihallaa vuoron perään. Häntä hermostutti. Kolli oli ollut Tattihallan kanssa partioissa ja punaruskea oli todella taitava saalistaja. Susimieli pelkäsi, että hänen taitonsa eivät olisi lähelläkään vanhemman soturin omia ja että muut nauraisivat hänelle. Erityisesti Aaltosalama vaikutti teräväkieliseltä tapaukselta.. Kollin suuret korvat painuivat sivuille ja saivat kollin näyttämään vanhemmiltaan läksytyksen saaneelta pennulta. Uiveloyön kannustava katse sai kuitenkin kollin ahdistuksen hieman väistymään ja Susimieli lähti Tattihalla vanavedessään etsimään pitkäkorvalle kuuluvaa hajujälkeä. Susimielen nenä väpätti viiksien kanssa samaa tahtia ja Susimieli harppoi pienillä käpälillään ruohikossa ja vilkuili välillä taakseen Tattihallaa etsien. Toivottavasti hän ei ollut mennyt liian kovaa… Kolli pysyi kuitenkin hänen tahdissaan.
“S-se taitaa olla mennyt tuohon suuntaan”, Susimieli naukaisi hiljaa saatuaan hajujäljestä otteen. Tattihalla nyökkäsi hänelle vahvistaen kollin epäilykset todeksi ja molemmat kollit lähtivät hiljaisuuden valliessa etsimään jänistä. Susimieli pysähtyi ja jäykistyi. Tuollahan se oli! Tattihalla hölkötti Susimielen kiinni ja nyökkäsi hiljaa.
“Jos sinä menet tuota kautta ja ajat sen tassuihini, niin minä otan sen kiinni”, Tattihalla ehdotti Susimielelle. Se sopi kollille paremmin kuin hyvin. Ei kolli sitä ääneen naukunut, mutta hän ei myöskään pitänyt saaliseläinten tappamisesta. Kolli ymmärsi, että kissojen oli pakko tappaa pysyäkseen hengissä, mutta se tuntui suurikorvaisesta otukselta niin raakalaismaiselta! Mutta Pimeyden metsä oli luonut kissat lihansyöjiksi eikä marjoilla pysyisi hengissä – Susimieli oli joskus kokeillut!
“Se-selvä, nähdään pian”, Susimieli naukui ja lähti lähestymään jänistä varovaisesti. Hän hoki mielessään saalistuksen perusvaiheita ja yritti pysytellä tuulen alapuolella, jotta töpöhäntä ei haistaisi häntä. Susimieli laskeutui vaanimisasentoon ja tarkkaili ympäristöään. Gulp, Aaltosalama… Susimielen katse kohtasi Uiveloyön emon kanssa ja naaras vastasi hänen katseeseensa kysyvällä kulmien kohotuksella. Susimieli käänsi katseensa nopeasti takaisin jänikseen, otti muutaman lyhyen askeleen vaanimisasennossa ja syöksyi sitten juoksuun. Susimieli oli nopea, hän saattaisi jopa saada tuon jäniksen kiinni ominkin käpälin. Mutta Tattihalla oli lähempänä ja valmistautunut ottamaan sen kiinni.
“Ny-nyt Tattihalla!” Susimieli huudahti epävarmasti ja sitten asiat tapahtuivat niin nopeasti. Kuului rääkäisy ja… Tattihalla! Susimieli ravasi punaruskean klaanitoverinsa luokse ja hänen suu avautui järkytyksestä. Kollin kasvot olivat ihan veressä eikä jänistä näkynyt enää missään.
“A-a-a-aaltosalama, U-uiveloyö!” Susimieli ujelsi.
//Uivelo…
