Kimalaistoive
Ja niin Pörriäissurma oli saanut soturinimensä, kuten Sirutassu ja hänen pentukaksikkonsa oppilasnimensä. Pentutarha oli jälleent tyhjä ja Eloklaani oli saanut riveihinsä todella vahvan lisän. Kimalaistoive tiesi, että Pörriäissurma selviäisi aivan mistä tahansa. Totta puhuen Korppitähden päätös nimetä kolli noin vahvalla nimellä oli tuntunut Kimalaistoiveesta aluksi hieman liian hurjalta. Surma… Mitä jos se oli enne? Mutta Kimalaistoive yritti ajatella positiivisesti. Kolli tulisi puskemaan läpi harmaan kiven. Naaras tiesi sen. Hän oli myös iloinen, että Hiilihammas oli saanut koulutettavakseen Kaurispennun. Kolli oli hänen isänsä, kissa johon hän luotti kaikista eniten. Sirupentukin oli saanut mestarikseen Lieskakajon. Kollilla oli ollut omat metkunsa, mutta hän oli myös todella kokenut ja kouluttanut useita oppilaita menestyksekkäästi. Hänen pentunsa olivat kaikki hyvissä tassuissa. Kimalaistoive vetäisi syvään henkeä. Hän oli itselleen kaikista vaikeimman asian äärellä. Hiilihammas aterioi Korppitähden kanssa päällikönpesän lähettyvillä. Nyt tai ei koskaan. Kimalaistoive lähti nilkuttamaan kohti vanhempiaan. Hän oli pitänyt sairautensa todella pitkään salassa, mutta nyt kun kuolema oli jo väistämätön, hänen olisi puhuttava siitä. Naaras joutui pinnistelemään todella paljon, että ei itkisi jo tässä vaiheessa. Hän oli elänyt hyvän elämän ja saanut tehdä sitä mitä hän rakasti; auttaa pentuja. Ei ollut mitään mitä surra. Tähtiklaani oli vain päättänyt, että hänen tehtävänsä oli tullut päätökseensä.
“Hiilihammas, Korppitähti. Voisimmeko me jutella?” Kimalaistoive kysyi hiljaisella äänellä päästessään tarpeeksi lähelle ja rojahti sitten vanhempiensa lähelle. Naaras ei tiennyt olivatko he aavistaneet jotain. Olihan hän laihtunut, muuttunut melkein luurangoksi. Turkkikaan ei ollut enää yhtä kiiltävä. Kimalaistoive kuitenkin toivoi, että he eivät olleet huomanneet. Että he eivät olleet käyttäneet päiviään hänen tilanteensa murehtimiseen.
“Kimalaistoive, kuinka mukava nähdä! Totta kai. Onko kaikki hyvin vai halusitko vain kysellä Kauristassun koulutuksesta? Tyttäresi edistyy huimaa vauhtia”, Hiilihammas naukaisi lämpimästi ja sukaisi tytärtään poskeen. Kimalaistoive hymyili. Hän tiesi, että Hiilihammas tulisi katsomaan pennunpentujensa perään. Ajatus sai naaraan herkistymään. Voi kuinka hän olisi tehnyt ihan mitä tahansa voidakseen elää pentujensa rinnalla ikuisesti. Mutta häntä odotti ikuinen elämä Tähtiklaanissa. Kimalaistoive hiljentyi hetkeksi. Miten hän tämän nyt sanoisi?
“Minä kuolen. Minulla on sairaus, jota edes Tähtiklaani ei voi parantaa.” Mitä hyötyä kiertelystä olisi? Ei se hänen tilannettaan muuttuisi, vaikka hän esittäisi asian kuinka hienovaraisesti.
//Hiili-isi? 🙁
