Salamasielu
Salamasielun ja Verivarjon hienovarainen, epämääräinen leikki oli viime kuina alkanut vakiintua ja kiinteytyä joksikin aidoksi. He jakoivat riistansa, petinsä ja arjen pienet hetket. Kuten kumppanit yleensä tekivätkin, siitä Verivarjo jaksoi kollisoturia muistuttaa. Käytännössä he olivat jo sitoutuneita toisiinsa, nimellisyys ei muuttaisi mitään.
Salamasielu oli vastahakoinen. Hänen tunteensa naarasta kohtaan liikkuivat aallon lailla: joskus ne nousivat rantaa pitkin rohkeina, toisinaan vetäytyivät kauas. Hän tiesi pitävänsä Verivarjosta, ei rakastavansa, mutta pitävänsä kuitenkin. Soturi oli viehättävä ja mukavaa seuraa. Tuttu ja turvallinen. Jokin oli kuitenkin muuttunut. Aiemmin Verivarjon piirittäminen oli ollut jännittävää, askel lähemmäs oli tuntunut palkitsevalta. Nyt haaste oli kadonnut, ja jos Salamasielu vain halusi, tuo naaras olisi hänen.
Loskalauha ei hänen tilannettaan voisi ymmärtää, soturi tuumi ja vilkaisi vierellään kulkevaa veljeään. Hän tuomitsisi. Hän sanoisi Salamasielun toimivan väärin ja itsekkäästi, kun piti Verivarjoa löysässä narussa eikä päästänyt naarasta tuskistaan tavalla tai toisella. Salamasielu näki epävarmuuden ja huolen naaraan silmissä, eikä hän tosiaan halunnut satuttaa tätä. Mutta ei hän myöskään halunnut satuttaa itseään.
“Mitä aiot tehdä Verivarjon suhteen?”
Loskalauhan suora kysymys yllätti valkoisen kollin. Hänen niskansa jännittyi.
“Mitä tarkoitat?”
Kellertävät lehdet leijailivat maahan heidän ympärilleen liittyen polulle kertyneeseen, ruskeaan ja liukkaaseen massaan. Verivarjo lämmittäisi häntä kylminä aikoina, se oli tietysti otettava huomioon.
“Minusta ei ole reilua, että pidät häntä tuossa tilanteessa”, Loskalauha sanoi latteasti. Hän joutui kiristämään tahtiaan pysyäkseen pidempijalkaisen Salamasielun rinnalla. “Minäkin olen huomannut, että Verivarjo haluaa jotain enemmän. Hän haluaa kumppanin. Sinun on päätettävä, haluatko olla hänen kumppaninsa vai laitatko teidän… juttunne kokonaan poikki.”
“Miksi sinua kiinnostaa?” Salamasielu puuskahti.
“Onhan hän minunkin ystäväni.”
“Tuo on ehkä hieman liioiteltua. Mutta selvä, ymmärrän että välität hänen tunteistaan. En vain tiedä, mitä minun pitäisi tehdä”, kolli tuskaili, eikä huomannut veljensä silmien pyöräytystä. “Pidän hänestä. Mutta jotenkin minua ei huvittaisi lupautua hänelle, tai siis… Eivätkö kumppanit ole loppuelämäksi? Mistä minä tiedän, haluanko olla hänen kanssaan aina. Ehkä haluan olla jonkun muun kanssa.”
“No, sitten sinun pitäisi antaa hänen mennä.”
Niin kai, Salamasielukin myönsi mielessään. Ei hän kuitenkaan halunnut Verivarjoa menettääkään. Hän oli joutunut kerrassaan mahdottomaan tilanteeseen!
