Kaamoskukka
Kaamoskukan käpälät tavoittelivat Hilleripilven omia. He olivat jälleen omassa, salaisessa paikassaan. Kaamoskukka olisi halunnut sanoa, että paikassa, josta vain he tiesivät, mutta se olisi ollut vale. Pyräkkäpiru ja Hämärähalla olivat nimittäin löytäneet tiensä sinne eikä Kaamoskukka pitänyt siitä. Hän oli monta kertaa miettinyt, että he etsisivät uuden paikan. Mutta hän piti tästä. Se oli kotoisa, siellä oli kauniita kasveja ja he olivat rakentaneet tänne ihan uuden, toisenlaisen elämän. Tämä oli hänen ja Hilleripiven pakopaikka aivan uuteen todellisuuteen. Kaamoskukan häntä kietoutui Hilleripilven oman ympärille. Vaikka kolli oli ulkoisesti hyvin rauhallinen ja tyyni, hänen sisällään kuohui. Hän ei voinut olla ajattelematta kaikkia mahdollisia suunnitelmia ja keinoja miten hän pääsisi hänen elämässään eteenpäin niin, että Hämärähallalla tai Lillukkalemmellä ei olisi enää mitään osuutta hänen elämäänsä. Mutta se ei ollut todellakaan helppoa. Ei etenkään nyt, kun he molemmat vaikuttivat liittoutuneen yhteen Pyräkkäpirun kanssa. Ja vaikka Kaamoskukka ei pitänyt tabbykuvioista veljeään mitään, niin hänen oli myönnettävä Pyräkkäpirun olevan ärsyttävän sinnikäs! Kolli tuntui keksivän aina jonkun keinon ärsyttää häntä. Ja Hämärähalla tuntui ottavan asiasta kaiken hyödyn irti. Tuhahdus – äänekäs sellainen – pääsi hänen suustaan ja se sai Hilleripilven liikahtamaan. Kolli vilkaisi salarakastajaansa viikset väristen.
”Kaamoskukka, onko kaikki hyvin? Mitä sievässä päässäsi liikkuu?” täpläturkkinen kolli naukaisi pehmeällä äänellä ja pukkasi Kaamoskukkaa lempeästi kylkeen. Kaamoskukan kurkusta pääsi lyhyt kehräys.
”Asiat eivät voisi olla paremmin, kun sinä olet siinä”, kolli vastasi viekkaasti.
