Kuutamolaine

Kuutamolaineen sydän hakkasi pakokauhuisena, se tuntui kohta tulevan läpi hänen rinnastaan. Mustavalkoisesta naaraasta tuntui kuin hän olisi katsellut lähestyvää Talvikkitakkua kuplan sisältä, joka vaimensi punertavaturkkisen soturin äänen. Kuutamolaineen omakin ääni kuulosti tulevan jostakin kaukaa, ikään kuin se ei edes olisi ollut hänen omansa. Hän sanoi sanoja, jotka tulivat ulos niin nopeasti, ettei hän ehtinyt edes kunnolla prosessoimaan niitä. Hänen mielessään näkyi vain kuva Virnakukasta joenpenkalla, tuijottamassa häntä kauhun vallassa.
“Odota tässä.”
Molskahdus havahdutti Kuutamolaineen hetkellisesti shokistaan. Ei kai vain…?
“Talvikkitakku!” Hän syöksähti penkan reunalle ja katsoi alas kuohuihin, joiden keskellä Talvikkitakku kamppaili tyrskyjä vastaan. Kuutamolaine kuuli tämän huutavan Virnakukan nimeä, mutta huuto katkesi välillä ja vaihtui yskään, kun punertavaturkkinen soturi yritti yskiä vettä ulos keuhkoistaan. Vesi oli aivan liian kylmää uimiseen – Talvikkitakku joutuisi vielä hypotermiaan! Kuutamolaine ei antaisi toisenkin kissan kuolla tänään hänen takiaan.
Tassut vapisten hän laskeutui alemmaksi, aivan veden rajaan, ja kurkotti sokkona polskivaa Talvikkitakkua kohti. Hän naaraan alkavan upota ja onnistui juuri viime hetkellä tarraamaan tätä kiinni niskanahasta ja kiskomaan tämän puoliksi pientareelle.
Pelko ja kiukku kamppailivat vuoroin vallasta Kuutamolaineen sisällä, kun hän ripitti Talvikkitakkua tämän typeryydestä, niin turhaa kuin se olikin. Tässä tilanteessa erityisesti, sillä naaras puheli jo aivan pehmeitä. Jos Talvikkitakku ei saisi nopeasti apua, tilanne saattaisi muuttua entistä huonommaksi.
“Sitä paitsi sinä pääsit eroon Virnakukasta ja nyt me kaksi voimme olla yhdessä. Sinä olet nyt turvassa, Kuutamolaine. Minä pidän sinusta huolen.”
Talvikkitakun viimeinen lause ennen kuin tämä vajosi tiedottomuuteen sai kylmät väreet kulkemaan Kuutamolaineen niskaa pitkin. *Minä pääsin eroon Virnakukasta. Ei. Ei, ei, ei. Sehän oli onnettomuus! En minä tätä halunnut!*
Kuutamolaineen jalkoja pakotti, kun hän kiskoi Talvikkitakkua ylemmäs penkereelle. Vesi oli tehnyt tästä painavan kuin mikä, ja Kuutamolainetta heikotti edelleen. Kun he molemmat olivat turvallisen etäisyyden päässä joesta, hän lysähti Talvikkitakun viereen täristen. Hän yritti päästä ylös, mutta hänen jalkansa yksinkertaisesti kieltäytyivät tekemästä yhteistyötä. Ne olivat irtisanoneet itsensä pahimmalla mahdollisella hetkellä.
“Ei! Me tarvitsemme apua!” hän parkaisi ja alkoi rääkyä hädissään. Jonkun oli kuultava hänet, oli pakko! Jos ei, Talvikkitakku kuolisi ja sitä hän ei kestäisi.
“Apua! Pyydän, joku auttakaa!”

Hiljainen hälinä tunki Kuutamolaineen unen läpi. Hänen tietoisuutensa tavoitti ensimmäisenä vahva yrttien haju. Raottaessaan silmiään hän näki ensin pelkkää vihreää. Kun hän nosti vähän päätään, hän tajusi makaavansa sammalvuoteessa.
“Ota rauhassa”, Leimusilmän ääni kuului jostain hänen läheltään. “Annoin sinulle aiemmin timjamia shokkiin, joten olosi voi olla vähän sekava alkuun.”
Kuutamolaine räpytteli silmiään, kunnes näkymä kirkastui ja hän tajusi olevansa parantajan pesässä, Eloklaanin leirissä. Kotona.
“Talvikkitakku?” Hänen äänensä oli käheä. Kauanko hän oli huutanut?
“Hän lepää nyt”, Leimusilmä sanoi ja käänsi kuonoaan kohti toista petiä. Kuutamolaine yllättyi nähdessään Talvikkitakun vieressä Kortetuikkeen, Laventelitaivaan ja Nokkospilven. Talvikkitakun sisarukset olivat tiiviisti kiinni tässä.
“Talvikkitakku joutui melkein hypotermian partaalle. Pyysin heidät auttamaan hänen lämmittämisessään. Hän tulee kyllä kuntoon.” Leimusilmä räpäytti hänelle rauhoittelevasti silmiään.
Kuutamolaine tunsi helpotusta kuullessaan, että hänen toverinsa selviäisi. Yhtäkkiä todellisuus löi häntä päin pläsiä ja hän muisti Virnakukan. Hän ei ehtinyt prosessoida kauhun sekaisia ajatuksiaan loppuun, ennen kuin Talvikkitakun vuoteen suunnassa alkoi tapahtua. Punertavaturkkinen naaras oli avannut silmänsä.

//Tale??

Author: EmppuOmppu

.