Lieskakajo
Hämmennys, häpeä ja halu paeta – nuo sanat kuvastivat Lieskakajon senhetkistä olotilaa kaikista parhaiten. Leimusilmä oli juuri oksentanut hänen päälleen täyslaidallisen suoraan sisimmästään. Eikä Leimusilmä ollut avautunut mitenkään positiivisista asioista – päinvastoin oikeastaan. Kaikki Leimusilmän sanovat asiat olivat mitä totisinta totta, mutta että ne sattuivatkin. Paremmalta olisi tuntunut, jos laikkuturkkinen kolli olisi iskenyt kyntensä hänen niskaansa ja viskaissut soturin pesänsä nurkkaan. Rakkaiden kissojen sanoissa oli enemmän voimaa mitä heidän kynsissään.
”Eihän minulla olekaan käpälä kummassakin paik-”
”Ei niin. Se on suurimman osan ajasta Nokkospilven luona, mutta kun perhe-elämäsi alkaa käydä tylsäksi, sinä siirrät sen hetkeksi minun vierelleni.”
Leimusilmä oli oikeassa. Ei punaturkkinen voinut väittää vastaan. Lieskakajo oli saanut elämänsä jokseenkin mukaville ja leppoisille raiteille, mutta nyt hän oli sitten taas tässä.
”Leimusilmä minä… Minä en tiedä mitä sanoa”, punaturkkinen huokaisi raskaasti.
”Etpä tietenkään tiedä. Lieskakajo, minulla olisi tässä ihan oikeitakin hommia. Minä en kaipaa elämääni nyt mitään epämääräistä.”
Kukapa sitä olisi kaivannut elämäänsä mitään sellaista.
”Leimusilmä, minä rakastan sinua. Minun sydämeni… se on vain teidän molempien luona. En minä haluaisi sinua loukata, merkitset minulle niin mahdottoman paljon! Mutta en minä vain tiedä mitä minä voin tehdä. Haluaisin olla sinun, siis sinun valittusi. Kumppanisi.” Voi kuinka paljon Lieskakajo toivoikaan, että sanat olisivat voineet korjata kaiken. Että yhtäkkiä heillä olisi jokin maagisen ihana suhde, jossa kaikki vain toimii ja missä Nokkospilveäkään ei ole loukattu. Ja kaikista pahinta oli, että kolli rakasti myös Nokkospilveä. Ei naaras ollut hänelle mitään varakappale, jota hän voisi kohdella miten haluaa. Kolli halusi olla myös Nokkospilvelle se rakastava kumppani.
//Leimu?:(
