Hilehuurre
Hilehuurre loikkelehti riemuissaan ystävänsä luokse, nähdessään Kujekullan palaavan leiriin partiosta. Hopeinen kolli päästi hilpeän kurnahtavan naukaisun puskiessaan valkoruskeaa naarasta lapaan.
”Siinähän sinä olet!” Hilehuurre naukui.
”Olenko?” Kujekulta kysyi vitsikkäänä.
”No, jos en nyt ihan täysin hulluksi ole vielä tullut siis”, Hilehuurre tarkensi näpäyttäen ystävää hännänpäällään.
”Ehditkö jutella tai vaihtaa kieliä kanssani? Olen ollut niin yksinäinen tänään!” hän jatkoi ja tunsi itsensä tavallistakin levottomammaksi.
Aivan kuin hänen käpälänsä eivät olisi kyenneet pysähtymään. Hilehuurre vain tassutti edes takaisin, sitten Kujekullan ympäri, kun naaras pudotti saaliinsa tuoresaaliskasaan.
”Tottahan toki ehdin. Meillä onkin vaikka mitä juoruiltavaa”, Kujekulta sanoi vilkaisten samalla kummallekin puolelleen.
”Kerro kaikki”, Hilehuurre käski malttamattomana. Hilehuurre kyllä tiesi, että he juoruilivat usein ehkä hiukan turhankin kovaäänisesti leirin keskellä. Eivät mistään vakavasta, mutta joidenkin soturien ilmeistä päätellen muut eivät tainneet erityisemmin pitää siitä.
”Joo joo, rauhoitu vähän!” Kujekulta kurnahti virne silmäkulmassaan.
Hilehuurre hymyili. Hänen ystävänsä piristivät häntä aina. Erityisesti Kujekulta ja Nopsaliekki. Ei ollut parempaa seuraa kuin he kaksi.
”Miten Muurahaistassu, Erhetassu ja Rusakkotassu voivat?” Hilehuurre kysyi. Ystävällä mahtoi olla käpälät täynnä noiden jo hiukan isompien karvapallojen kanssa, se oli varmaa.
//Kuje?
