Susimieli
Leiriin palaaminen oli sujunut Susimielen osalta sumussa. Hän ei edes muistanut missä vaiheessa hän oli erkaantunut Aaltosalamasta ja Uiveloyöstä. Kolli oli vain lysähtänyt parantajanpesän lähettyville. Veren näkeminen oli saanut kollille todella huonon olon, mutta se oli tässä tilanteessa hänen murheistaan kaikista pienin. Kun kolli sulki silmänsä, hän näki vain Tattihallan kasvot. Kollin silmät olivat täyttyneet verestä ja Susimielen korvissa soi kollin ulvominen. Kollin sydämessä nytkähti. Mitä, jos Tattihalla oli kuollut? Jos Sumutuulikaan ei saisi häntä pelastettua? Lopulta Uiveloyö asteli parantajanpesästä ulos ja nappasi sen ulkopuolella norkoilevan kollin mukaansa. Susimielen katse oli lähes ilmeetön. Hänen silmissään oli ainoastaan ripaus ahdistusta ja surumielisyyttä. Ei hän ollut halunnut vahingoittaa ketään! Hän oli saalistanut jäniksiä ennenkin, yhdessä muiden kanssa. Mikä oli tällä kertaa mennyt vikaan? Susimieli ei ymmärtänyt. Voisipa Pimeyden metsä selittää tämän kaiken hänelle. Uiveloyö yritti lohduttaa häntä. Naaraan sanat eivät kuitenkaan löytäneet tietään hänen sydämeensä asti, jäivät vain leijumaan ilmaan. Susimieli olisi halunnut uskoa häntä, mutta hän ei vain kyennyt. Susimieli yritti vastata naaraalle jotain, mutta sanat tulivat suusta vain epäselvänä muminana. Kollin olisi tehnyt mieli vain huitoa ympäriinsä ja hakata päätään lähimpään puuhun, mutta Kylmäliekin opetus oli hänen mielessään. Niin ei saanut tehdä, se oli muiden kissojen mielestä outoa. Vaikka tunnelma oli jo valmiiksi hieman kolea, jääkausi pyyhälsi koko metsän ylitse yhdellä aallolla; Aaltosalama. Naaras lähestyi heitä sähisten. Osa naaraan sanoista meni Susimielen ohitse, mutta yhden asian hän käsitti. Tattihalla joutuisi siirtymään klaaninvanhimmaksi ja se oli hänen syytään. Kyyneleet vierivät ensiksi Susimielen poskille ja siitä maahan asti.
“A-a-anteeksi”, Susimieli parkaisi itkun seasta ja yritti kasata itseään. “En minä ha-halunnut satuttaa Tattihallaa! Minä yritin parhaani, minä en ti-tiennyt mitä muuta olisin voinut tehdä a-anteeksi.”
Susimieli oli kuin emonsa läksytettävänä olevana pentu. Painui maata vasten pieneksi, peitti käpälillään silmänsä ja itki. Hän ei edes uskaltanut kohdata punaturkkisen naaraan ilmettä. Naaras oli varmasti hurjan vihainen, takuulla vihasi häntä! Ja Varissulkahan oli Henkäystähden poika ja Aaltosalaman kumppani. Entä jos kollilla oli jotain yhteyksiä Pimentovarjoon ja he karkottaisivat hänet pois? Ei Susimieli halunnut lähteä Kuolonklaanista ja ryhtyä erakoksi.
”Älkää karkottako minua…” Susimieli piipitti pelokkaalla äänellä. Ja mitä Uiveloyökin ajattelisi? Jos naaras ei enää haluaisi olla hänen ystävänsä? Susimieli alkoi itkemään kahta kauheammin, sillä ajatus hänen ensimmäisen ystävänsä menettämisestä oli niin sydäntä riipaiseva. Miksi kaikki ei vain voinut olla kuin aikaisemmin?
//Uivelo? 🙁
