Lieskakajo
Koko pohja tuntui katoavan Lieskakajon tassujen alta kun Leimusilmä antoi täyslaidallisen. Heidän välinsä olivat olleet jo pitkään oudot, mutta nyt… Nyt ne tuntuivat menneen lopullisesti. Lieskakajon sydän hakkasi kuin hän olisi juossut läpi yön. Mutta sen ero tähän tilanteeseen oli se, että se ei veisi hänen käpäliään alta. Juoksulenkin jälkeen hän lepäisi hetken ja olisi sen jälkeen entistä ehompi kolli. Mutta nyt, nyt hän ei voisi enää olla sellainen.
“Oliko tämä sitten tässä?” punaturkkinen kolli naukaisi lähes äänettömästi, ääni väristen. Hän ei halunnut kuulla Leimusilmän vastausta, vaan sulkea korvansa ja silmänsä.
“Ovatko nämä hyvästit?” Lieskakajo kysyi surumielisesti. Hänen silmistään oli kadonnut kaikki se tavanomainen ilo ja kiilto, joka teki Lieskakajosta Lieskakajon. Ei missään ollut enää mitään järkeä. Lieskakajo yritti koskettaa laikukasta parantajaa käpälällään, mutta kolli väisti hänen kosketustaan. Soturin korvat nuupahtivat kuin viherlehden viimeinen kukkanen. Hän olisi halunnut Leimusilmän kanssa yhteisen elämän ja tulevaisuuden, mutta se kaikki taisi olla nyt mennyttä.
“Oletko varma, että se on Tähtiklaanin tahto, että tämä menee näin?” Lieskakajo yritti vielä.
Hän tiesi, että hänen perheensä oli kärsinyt tästä. Kujekulta oli ripittänyt hänet ja varmaan myös Leimusilmänkin, vaikka eihän se kollin vika ollut. Lieskakajo tiesi, että hänen pitäisi nyt keskittyä Nokkospilveen ja pentuihinsa, mutta miten hän pystyi, kun hän oli taas päässyt Leimusilmän makuun kiinni…
//Leimu? 🙁
