Tupsuturkki
Tupsuturkin koko maailma pysähtyi kun hän ymmärsi mihin Perhopuro oli tätä keskustelua johdattamassa. Siis, oliko Perhopuro juuri…? Tupsuturkista tuntui, että hän saattaisi pyörtyä hetkenä minä hyvänsä. Koko maailma tuntui katoavan hänen tassujensa alta ja jos harmaavalkea ei olisi istunut, hän olisi varmaan tupsahtanut rähmälleen. Jos kolli olisi nähnyt itsensä, hän ei olisi tunnistanut itseään. Hän näytti varmaan Talvikkitakulta, vähintäänkin Sädesäihkeeltä!
“Sano nyt jotain”, Perhopuro naurahti Tupsuturkin hiljentyneen kokonaan. Kolli tuijotti vain naarasta suoraan kasvoihin, omat silmät suurena ja huuli pyöreänä.
“Siis, minäkin! Tai siis haluan myös viettää kanssaa aikasi, siis muutenkin kun vain ystävinä”, Tupsuturkki takelteli. Vaikka kolli olikin aikamoinen romantikko ja monissa tunteissa keitetty, ei hän ollut koskaan ollut tässä tilanteessa. Ja juuri nyt Tupsuturkki uskoi, että se oli onni. Tähtiklaani oli nimittäin valmistellut omia keitoksiaan saadakseen Tupsuturkin ja Perhopuron samalle polulleen. Tämäkö oli se kohtalo mistä muut kissat puhuivat? Tupsuturkin kasvoille oli levinnyt leveä, aurinkoinen hymy. Vaikka sää olikin kolea, oli heidät ympyröity lämmöllä. Edes hiljakseen tihkuva sade ei vaikuttanut tunnelmaan. Tupsuturkki nosteli käpäliään hermostuneena. Tum, tum, tum. Hänen sydämensä hakkasi.
”Miten tuota, no. Miten me nyt tästä sitten jatketaan?” laikullinen kysyi Perhopurolta varovaisesti. Naaras ei halunnut kiirehtiä eikä Tupsuturkki myöskään halunnut hoputtaa naarasta mihinkään. Ei heillä ollut mikään kiire. Kaikki oli juuri nyt hyvin?
//Terhoperho? 😮
