Kaamoskukka
Ei Jääviilto ollut kysynyt Kaamoskukalta neuvoja. Jos kolli olisi kaivannut neuvonantajaa, ei Kaamoskukka olisi ollut ensimmäisten joukossa. Tuskin edes kymmenen parhaan ehdokkaan joukossa. Mikä sääli! Jääviilto ei vain tajunnut hyvän päälle näissä asiioissa.
“Kannattaisiko kysyä?” Kaamoskukka virnisti ja sai Jääviillon kylmäävän katseen kääntymään.
“Mitä sinä sanoit?”
“Että kannattaisiko. Kun ei tämä Kuolonklaanin tilanne näytä tästä etenevän”, Kaamoskukka naukaisi itsevarmasti. Hän tiesi olevansa turvassa. Jos Jääviilto taittaisi karvankin hänen nätistä naamastaan, saisi kolli kuulla Pimentotähdeltä asiasta. Sen takia Kaamoskukka uskalsi härkkiä varapäällikköään.
“No leikki leikkinä. Hyvin te hoidatte hommanne. Mutta vähän voisi pistää vauhtia. Kynteni, ne ehtivät tylpistyä tässä odotellessa”, tabbykuvioinen kolli naukaisi ja haukotteli tehostaakseen sanojensa vaikutusta. Todellisuudessa kollilla oli vain niin mahdottoman tylsää! Arki oli käynyt puuduttavaksi eikä rajoillakaan ollut mitään vipinää.
“Hei, älä viitsi. Sinä puhut yhdelle Kuolonklaanin parhaista taistelijoista. Sinä itse opetit minut. Eikö olisi sääli heittää nämä taidot hukkaan johonkin saalistamiseen?” Kaamoskukka huokaisi ja siristi silmiään. “Minä tiedän, että et sinäkään jaksa ikuisesti miettiä ja miettiä. Vai ajattelitko sinä vain tyytyä odotteluun?” Kaamoskukka kysyi Jääviillolta. Jos hän olisi varapäällikkö, hän ei tyytyisi odottelemaan joitain ohjeita. Hän toimisi. Jääviillolla ei kuitenkaan tainnut olla pokkaa haastaa Pimentotähteä, minkä kolli toisaalta ymmärsi. Hänen emonsa osasi olla todella hankala ja tiukka naaras. Ja joskus niin tylsä! Kun Pimentotähdestä oli tullut päällikkö, kolli oli ajatellut uuden ajan alkavan. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt.
//Jää?
