Jääviilto
Jääviillon hännänpää nyki, kun hän katseli entistä oppilastaan. Aiemmin hän olisi ehdottomasti ollut Kaamoskukan kanssa samaa mieltä, mutta varapäällikkyys oli kuin olikin muuttanut punaturkkista soturia. Hän oli oppinut kantapään kautta, ettei päällikköä kannattanut suututtaa ellei halunnut heikentää omaa asemaansa. Kolli ei tietenkään suostunut hyväksymään sitä, että olisi millään tapaa Kaamoskukan kaltainen. Tumma soturi oli raivostuttava ja ennen kaikkea typerä, hiirtäkin typerämpi. Jääviilto nousi ylös ja otti varoittavan askeleen lähemmäs Kaamoskukkaa. Nuoremman soturin ilmekään ei värähtänyt.
”Sinusta kyllä huomaa, että et ole kovinkaan terävä päästäsi”, Jääviilto tuhahti, ”tiedoksesi vain, että me olemme keskustelleet Pimentotähden kanssa Kuolonklaanin tulevaisuudesta jo useaan otteeseen. Ei kaltaisesi hiirenaivo ymmärrä, ettei suunnitelmia toteuteta suinpäin. Olen saanut tarpeeksesi sinusta. Mene tekemään jotain järkevää.”
Jääviilto ei jäänyt kuuntelemaan enempää, vaan käveli pois. Hän oli huomannut Pimentotähden katselevan heitä kauempaa, joten Jääviilto katsoi parhaaksi lähteä paikalta ennen kuin jotain pahaa tapahtuisi – ei Kaamoskukan, vaan hänen itsensä vuoksi. Mikäli keskustelu olisi päässyt jatkumaan, Jääviilto ei olisi osannut pitää kynsiään erossa tumman soturin kurkusta. Jääviilto vilkaisi etäämmällä istuvaa Pimentotähteä, joka katseli varapäällikön menoa harmaansinisillä silmillään. Jääviilto vastasi katseeseen, mutta käänsi pian päänsä pois kulkiessaan leirin uloskäynnille. Kolli poistui leiristä, hänen oli tuuletettava päätään ennen kuin raivo kiehahtaisi yli.
