Sähkötuho
Sähkötuho ei ollut vielä kohdannut emoaan Pimeyden metsässä. Kyse ei ollut siitä, etteikö hän uskaltanut, tai niin hän itselleen ainakin väitti. Eniten häntä ärsytti se miten alistuvaksi hän muuttui Tuhkajuovan seurassa. Oli kuin kaikki itsevarmuus ja määrätietoisuus murentuisi emon tassun alla tuosta vaan. Oikeastaan pelkästään tämän katsekin jo riitti riisumaan Sähkötuhon vereslihalle. Tuhkajuova ei varmaankaan edes tajunnut vaikutustaan poikaansa, joka kaiken kovan kuorensa alla oli niin kovin miellyttämisen haluinen. Sähkötuho ei voinut olla paras, jos Tuhkajuova sanoi toisin. Ja Tuhkajuova ei sanonut koskaan, että Sähkötuho oli paras. Parhaimmillaan hän oli vain riittävän hyvä, mutta usein ei sitäkään. Hän oli vain sivutuote.
Sähkötuho ei pitänyt siitä, miten hänen itsentuntonsa oli murentunut kokonaan, hänen astuessaan kuolemanjälkeiseen elämään. Ehkä hänellä oli nyt vain liikaa aikaa ajatella. Hän oli saanut haudattua kaiken soturintehtäviin ja velvollisuuksiin, mutta nyt kun niitä ei ollut kaikki nousi pintaan aivan liian väkivalloin. Hän tulisi tätä mukaa hulluksi. Hänellä oli ikuisuus aikaa vatvoa tätä kaikkea. Miten hän koskaan saisi rauhan?
