Korpikaste
Saalistaminen sisareni kanssa ei ollut tientenkään ollut erityisen tuottoisaa. Mitä nyt Mustikkapyörteen kanssa saalistamiselta saattoikaan olettaa? Saimme tuskin mitään kiinni ja valkomusta naaras tuntui vain vinkuvan kaikesta kuin pikkupentu. Siksi olinkin enemmän kuin iloinen siitä, kun viimein palasimme leiriin.
Oloni oli säälittävä. Typerä. En voinut ymmärtää miksi olini oli niin kaamea. Olin soturi, minun kuului kestää kaikki taudit ja vaivat ja parantua pikaisesti, mutta voin aamuisin yhä useammin pahoin ja muutenkin oloni oli kumma. En osannut selittää sitä, mutta se oli ällöttävää. En ollut heikko! En voinut antaa pienten surkeiden päivien pysäyttää minua! Tekisin mitä vain muuta kuin menisin parantajan pesälle makaamaan kuin mikäkin turhake.
“Onko vointisi edelleen huono?” Kortetuike kysyi varovasti ja puski lapaani päällään, kun istahdin hänen vierelleen partionu jälkeen. Katsoin kollia ja pyöräytin silmiäni hänelle leikkisästi.
“Kyllä minä pienen pahoinvoinnin kestän”, naukaisin ja pörhistin rintaani kumppanilleni. “Olen soturi, minua ei pienet taudit kukista noin vain!”
“En minä muuta väitäkään, mutta eikö sinun kannattaisi kuitenkin käydä Leimusilmän vastaanotolla? Olet kuitenkin sanonut, että olosi on ollut huono jo useamman päivän”, valkea kolli naukaisi hieman huolestuneeseen sävyyn, vaikka pirteä asenteeni vaikuttikin kohentava tunnelmaa.
“Älä viitsi, ei minun tarvitse parantajalle mennä! Ei se mitään vakavaa kuitenkaan ole! Ehkä pientä nuhaa vain, jos sitäkään”, naukaisin vähättelevästi. Kortetuike kurtisti kulmiaan hieman.
“Minusta sinun olisi kuitenkin hyvä käydä parantajalla. Ihan vain kaiken varalta”, kolli naukaisi. Olisin halunnut inttää vielä, ettei minun tarvitse mennä, mutta kumppanini sanoissa oli kuitenkin järkeä. Jos minulla oli jokin tauti, – jota minulla tuskin oli – siitä oli parempi tietää jo aiemmin.
“Hyvä on, mutta muista minun sanoneen olevani kunnossa, kun palaan parantajan pesältä sen tiedon kanssa, että olen täysin terve”, myönnyin ja nousin tassuilleni. Huomasin myös Kortetuikkeen nousevan ylös, mutta laskin häntäni hänen lavalleen.
“Pysy sinä vain täällä”, sanoin hänelle ennen kuin lähdin marssimaan kohti parantajan pesää. Tunsin sen vain ajan tuhlaukseksi, mutta ei minulla ollut leirissäkään paljoa muitakaan suunnitelmia.
Tassutin sisään parantajan pesälle ja katselin ympärilleni. Olin tuskin parantajalla ollutkaan, mutta pesä ei tuntunut koskaan muuttuvan. Pesällä aikaansa viettävä Haavemuistokin tuntui jo lähes osalta sisustusta.
“Leimusilmä? Oletko paikalla?” huhuilin samalla ympärilleni kuikuillen. Yhtäkkiä parantajakolli ilmaantui jo luokseni hymyillen.
“Mikäs tuo sinut parantajan pesään?” hän kysyi sellaisella pirteällä äänensävyllä, jota ei uskoisi hänen tehtävässään toimivalla kissalla olevan. Toki hänen ei tarvinnut taistella ja saalistaa, joten ehkä hänen olikin helpompaa pysyä pirteänä ja hyväntuulisena.
“Oloni on ollut kummallinen. Voin toisinaan aamuisin pahoin ja tekeminen tuntuu käyvän yhä helpommin raskaaksi. Suoranaisesti oloni on turhauttava ja typerä. Sano vain, että sinulla on jotain yrttiä, jota antaa vaivoihini niin voin jatkaa päivääni”, naukaisin tympääntyneenä. Leimusilmää vaikutti vain tilanne enemmänkin huvittavan.
“Asetuhan tuohon niin voit jatkaa valitustasi”, kolli naukaisi viitaten pientä alustaa hännänmitan päässä. Menin makuulleni ja jatkoin valittamistani samalla, kun parantaja teki mitä tekikään.
“Vaikuttaisi siltä, että odottaisit pentuja. Onneksi olkoon!” mustavalkoinen kolli naukaisi. Katsoin häntä hetken ajan kuin odottaen hänen kertovan tämän olevan vain typerä vitsi.
“Et kai ole tosissasi?” kysyin ja tunsin jo hännänpääni nykivän. Kuinka jotain tällaista voisi tapahtua?! En minä halunnut lähteä pentutarhalle makaamaan kuudeksi kuukaudeksi pienten pennunrääpäleiden kanssa! Kissojen kuului olla vahvoja saalistajia jo heti syntymästään, mutta klaanissa ne vain leikkivät sammalilla eivätkä päässeet näyttämään potenttiaaliaan jo pienenä!
“Olenhan minä. Pennut ovat klaanille siunaus. Pidä niistä hyvää huolta äläkä anna kylmenevän ilman viedä niitä”, kolli naukaisi. Olisin halunnut kovasti sanoa jotain terävää takaisin, mutta en keksinyt mitään. Viha ja turhautuminen kulki koko kehossani kuin yrittäisi riivata minut. En voinut uskoa, että joudun kokemaan jotain vastaavaa. Elämäni riistettäisiin minulta kuuden kuukauden ajaksi! En voisi sallia sellaista!
Marssin ulos pesästä sanomatta kollille enää sanaakaan ja tunsin oloni entistäkin surkeammaksi. Täytyikö kaiken aina kääntyä minua vastaan?!
“Mitä Leimusilmä sanoi?” Kortetuike kysy kiirehtiessään luokseni. Sähähdin hänelle silkasta turhautumisesta ja näin kollin hämmentyneen siitä.
“Hän sanoi, että odottaisin pentuja! Voitko uskoa?! Pentuja!” murahdin heittäen häntääni. Kumppanini silmät suurenivat ja pieni hymynkare nousi hänen kasvoilleen. Kuitenkin se hälveni, kun hän tajusi minun olevan vihainen asiasta.
“Pentujako? Sehän on ihanaa! Etkö ole ilahtunut?” Kortetuike kysyi varovasti ja pudistin päätäni.
“Inhoan pentutarhaa ja pentusysteemiä! Kissat syntyvät vahvoiksi saalistajiksi ja heidät pakotetaan pentutarhalle mätänemään! Inhoan sitä ajatustakin, että makaisin pesässä kaiket päivät turhakkeena!” selitin turhautuneena. “Taidan lähteä ulos selvittämään ajatuksiani. Ehkä parin oravan jälkeen voin tuntea tulevan turhaksi valuvan ajan pentutarhallani edes hieman enemmän ansaituksi.”
En antanut Kortetuikkeen edes reagoida kunnolla, kun jo astelin ulos leiristä kohti metsää ilmaa nuukien. Olisi parempi löytää jotain syötävää klaanille tai muut vielä nääntyisivät minun jättäessäni tehtäväni edes hetkeksi. Onneksi oppilaani oli sentään ennättänyt soturiksi juuri ennen uutisia pennuista. Olisin repinyt turkkini irti, jos hänen koulutuksensa olisi viety minulta vain joidenkin typerien pentujen takia!

