Hiilihammas
Suustani karkasi sihahdus Kirsikkapennu kynsien tarrautuessa neulanterävinä jalkaani kiinni kun tuulenpuuska puhalsi yllättäen leirin läpi.
“Hiirenpapanat!” Leimusilmä älähti, enkä minä ehtinyt moittia häntä kielenkäytöstä Kirsikkapennun edessä, ennen kuin tajusin itsekin syyn parantajan hätääntyneisyydelle. Tuuli oli levittänyt Kirsikkapennun aukiolle tuomat yrtit pitkin leiriä, ja niiden vähäisestä määrästä päätellen iso osa oli kadonnut kokonaan.
Kirsikkapentu tapitti Leimusilmää kiinnostuneena. “Emo sanoo että ei saa kirota. Se on rumaa.”
Leimusilmä vilkaisi pentuun pahoittelevasti, mutta säntäsi sitten lähimmän lehden kimppuun, jota tuuli yritti houkutella uudestaan mukaansa.
“Meidän pitää auttaa Leimusilmää”, minä sanoin Kirsikkapennulle. “Kerätään jäljelle jääneet yrtit ja viedään ne takaisin pesään ennen kuin tuuli vie ne uudestaan!”
Se taisi kuulostaa pennun korvaan leikiltä, sillä pieni naaras suorastaan täpinöityi. Leimusilmä hölkkäsi takaisin luoksemme suussaan pieni nippu yrttejä, jotka tämä oli onnistunut haalimaan. Hän laski ne eteeni.
“Voisitko pitää tassuasi näiden päällä, kunnes olen löytänyt loputkin?” parantaja pyysi.
Laskin tassuni kuten pyydetty yrttien päälle ja nyökäytin päätäni kollille. Leimusilmän lähdettyä jatkamaan etsintöjään, aloin etsiä katseellani Kirsikkapentua, joka oli singahtanut johonkin sen jälkeen kun olin sanonut hänelle, että meidän pitäisi auttaa parantajaa etsimään karanneet yrtit.
Mihin ihmeeseen se pentu oli ehtinyt livahtaa?

