Leimutassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Sairasaukiolle oli viimein tullut hiljaista. Välillä jostain saattoi kuulua vaimeaa yskintää, mutta muuten kaikki olivat pystyneet ummistamaan silmänsä ja rauhoittumaan unille. Kaikki paitsi Liljatuuli ja Leimutassu, joka seurasi tarkkaavaisesti mestarinsa opetusta huolimatta silmäluomiaan alas painavasta väsymyksestä. Hän ei ollut Liljatuulen tapaan nukkunut kunnon yöunia sitten Pohjapennun sairastumisen. Pesällä oli nyt jo kamalan täyttä, ja Leimutassua ahdisti ajatus siitä, että enemmän kissoja saattaisi vielä sairastua. Heiltä olivat jo yrtit alkaneet käydä vähiin, ja uusia oli vähänlaisesti saatavilla missään. Eikä Leimutassu uskonut, että Kuolonklaanin parantajalta heruisi heille armonpaloja.
Liljatuuli sekoitti tikulla yrttitahnaa, jonka hän oli juuri valmistanut pureskelemalla monta erilaista kasvinlehteä suussaan mössöksi ja sylkemällä ne sitten littanalle kivelle. Leimutassu oli katsonut sitä vierestä inhoten, mutta oli silti yrittänyt painaa muistiinsa kaikki ne yrtit, joita parantaja oli käyttänyt: kamomillaa, purasruohoa, leskenlehteä sekä ihan hitusen kissanminttua, koska sitä ei ollut paljoa. Hän ei osannut sanoa, oliko Liljatuuli keksinyt seoksen omasta päästään vai oliko hän vain jo tarpeeksi epätoivoinen yrittääkseen kaikkea mahdollista helpottaakseen potilaidensa oloa.
Yskänpuuska sai Liljatuulen keskeyttämään tekemisensä. Tikku tipahti hänen suustaan, ja hänen kehonsa vapisi hullun lailla naaraan yrittäessä saada taas kunnolla henkeä. Leimutassu tuli hänen vierelleen huolestuneena. Häntä pelotti, että mestari joutuisi niin huonoon tilaan, ettei tämä enää pystyisi hoitamaan tehtäviään. Silloin kaikki vastuu sairastavista kissoista kasautuisi Leimutassun niskaan, eikä hän ollut varma, jaksaisiko kantaa sen taakan.
”Sinun pitäisi levätä”, hän maukui lempeästi ja tuuppasi naaraan kaulaa hellästi kuonollaan. ”Kaikki muutkin nukkuvat nyt. Minä voin ottaa ensimmäisen vahtivuoron ja huolehtia siitä, että he saavat kaiken tarvitsemansa.”
Liljatuuli ei pistänyt vastaan. Hän nyökkäsi silmät kuumeisesti kiiltäen ja laahusti omalle pedilleen parantajan pesän perällä. Ennen kuin hän sai unen päästä kiinni, hän nosti äkisti päätään ja kohdisti meripihkaisen katseensa Leimutassuun. Parantajaoppilas katsoi mestariinsa kysyvästi ja tassutti lähemmäksi, sillä aavisteli naaraalla olevan jotain sanottavaa.
”Huomenna on puolikuu.” Liljatuulen ääni oli yskimisestä käheä. ”Sinun on mentävä Kuuluolalle ja pyydettävä esi-isiltämme neuvoja.”
Leimutassu tunsi sydämen hypähtävän kurkkuunsa. ”Ai yksinkö? Kuolonklaanin reviirille?” Hän ei ollut ikinä käynyt Kuuluolassa ilman mestariaan. Hän ei ollut vielä edes parantaja. Suostuisiko Tähtiklaani todella tapaamaan hänet siitä huolimatta?
Liljatuuli yski taas. Hän ei yskimiseltään pystynyt puhumaan ollenkaan, mutta epätoivoinen ilme naaraan kasvoilla oli paljonpuhuva. Leimutassu ei voisi muutakaan: hänen oli lähdettävä Kuuluolalle.
Seuraavana päivänä Leimutassu lähti matkaan hyvissä ajoin alkuillasta. Lunta oli tullut jonkin verran, mutta se ei hidastanut häntä juuri lainkaan. Eniten häntä hermostutti Kuolonklaanin reviirille meneminen aivan yksinään. Mahlahalla oli osoitus siitä, etteivät kaikki kuolonklaanilaiset olleet julmia ja pahantahtoisia, mutta hän ei kyllä halunnut jäädä arvailemaan, kuka saattaisi repiä häneltä korvat päästä jo vain siitä hyvästä, että hän oli ylittänyt näkymättömän klaaneja erottavan linjan.
Oli jo melkein pimeää, kun Leimutassu saapui Kuolonklaanin rajalle. Valkoinen lumi loi hieman valoa hänen matkansa varrelle, mutta muuten hän joutui turvautumaan pimeänäköönsä. Jokainen epämääräinen liikahdus pimeässä sai hänen mielikuvituksensa laukkaamaan ja luomaan pelottavia mielikuvia siellä mahdollisesti vaanivista vaaroista. Hän nopeutti askeliaan ja yritti päästä Kuuluolalle niin pian kuin vain suinkin.
Pilviharson takaa pilkahteleva puolikuu antoi ilmi lammen ja sen rannassa kohoavan korkean kivikukkulan. Vesi aaltoili ja välkehti navakan tuulen liikuttaessa sitä. Leimutassu suuntasi vaistomaisesti Kuuluolaan vievän tunnelin sisäänkäynnille. Hän löysi sen kuovittuaan vähän aikaa lunta pois tieltä. Sinä pystyt tähän, Leimutassu, hän rohkaisi itseään, ennen kuin sukelsi alas viettävään mustuuteen.
Leimutassu tunnusteli reittiään viiksillään. Joissain kohtaa tunneli oli niin kapea, että hänen viiksensä hipoivat melkein seiniä kummaltakin puolen. Lopulta tunneli laajeni avarammaksi tilaksi, mistä hän tiesi tulleensa perille. Kuuluola. Esi-isien pyhä paikka, josta saattoi saada yhteyden jo edesmenneisiin klaanitovereihin ja muihin ajat sitten maan tomut turkistaan karistaneisiin sotureihin ja parantajiin.
Leimutassu asteli varovasti lammen rantaan. Vesi kimalteli kauniisti heikossa kuunvalossa, joka pääsi jotakin kautta sisään. Katosta roikkuvista terävistä kivistä tippui vesipisaroita alapuolella olevaan lampeen. Leimutassu hengitti raikasta, rauhoittavaa tuoksua. Hän tunsi kireiden lihaksiensa rentoutuvan kyyristyessään veden ääreen ja kurottaessaan kaulaansa pidemmälle litkiäkseen sitä suuhunsa. Kun hän nieli veden alas kurkustaan ja sulki sen jälkeen silmänsä, hän tunsi unen tempaavan itsensä pyörteisiinsä.
Ränsistynyt kaksijalkojen pesä kohosi uhkaavana Leimutassun edessä. Suuret kuuset ja männyt piirittivät sitä joka puolelta. Mikä tämä paikka oikein oli? Nuoren kollin niskakarvat nousivat pystyyn. Paikka oli kaikkea muuta kuin puoleensavetävä.
Ilmassa leijaili sakeana tutunoloinen haju. Häneltä meni hetki tajuta, että se kuului Kuolonklaanille. Tämä paikka on jossain lähellä Kuolonklaania, Leimutassu oivalsi ja tassutti katsomaan lähempää hylättyä pesää. Mutta minkä vuoksi Tähtiklaani haluaa näyttää tämän paikan minulle?
Lahossa puuseinässä oli halkeama, josta hänen onnistui puikahtaa sisään. Vaikka hän tunsi olonsa kaikin puolin epämukavaksi ja uhatuksi, hänen oli pakko jatkaa eteenpäin. Tähtiklaanilla oli varmasti hyvä syy näyttää tämä hänelle.
Eikä mennyt aikaakaan, kun Leimutassu ymmärsi sen, miksi. Hän katsoi häkeltyneenä edessään kasvavia vihreälehtisiä kasveja, joiden huumaava tuoksu täytti hänen ajatuksensa.
”Kissanminttua!” hän henkäisi haltioituneena ja meni lähemmäksi. ”Näin paljon kissanminttua! Tästä riittäisi kaikille sairaana oleville!” Samassa Leimutassu tiesi, mitä tehdä. Hänen oli löydettävä tämä paikka tosielämässä ja haettava kissanminttua kaikille. Ja hän tiesi juuri sopivan kissan opastamaan hänet sinne.
Kotimatkan Leimutassu kulki melkein kokonaan juosten. Hänellä oli kiire kotiin. Hänen oli löydettävä Mahlahalla.
Hän viiletti metsän halki, kunnes leirin piikkihernemuuri tuli näkyviin. Hän syöksyi tunnelin läpi ja jatkoi lähes yhtä vauhdikkaasti aina soturien pesälle asti. Hän oli vähällä törmätä Hillasieluun matkalla, mutta kiersi kollin ketterästi ja sukelsi kuusen alle viettävään onkaloon.
Leimutassun katse pyyhki raivokkaasti pesässä yhä olevia kissoja. Suurin osa nukkui, sillä aurinko ei ollut vielä edes noussut. Mahlahalla löytyikin yllättävän helposti, sillä hänen vuoteensa sijaitsi melko lähellä onkalon suuaukkoa.
”Mahlahalla, herää!” Leimutassu sihahti kärsimättömästi ja tökki soturikollia kylkeen käpälällään. ”Tämä on elintärkeää! Tarvitsen apuasi!”
//Mahla?
//892 sanaa
