Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
”Apua!” kiljaisu leirin pääaukiolta sai minut säpsähtämään. Ryntäsin ulos päällikön pesästä valmiina puolustamaan klaaniani leiriin tulleilta hyökkääjiltä. Aukiolla oli kuitenkin vastassa vain Pehmoturkki ja soturin hampaissa roikkuva Ruskatassu. Oranssin oppilaan turkki oli sekä tuoreen että vähemmän tuoreen veren tahrima. Oppilas ei liikkunut, muttei tuon kaulassa ollut, syvän näköinen haavakaan näyttänyt vuotavan. Ensimmäinen mieleeni tullut kysymys oli, että oliko kissa elossa? Mitä ihmettä hänelle oli tapahtunut?
Hengästynyt soturi pudotti oppilaansa maahan ja lyyhistyi pian itsekin perässä. Nelistin auttamaan kissoja, ja tartuin empimättä Ruskatassun niskanahasta kiinni. Kannoin kollin parantajan pesälle.
”Liljatuuli! Apua!” huudahdin, ja pian parantaja ilmestyi pesästä karhunvatukkapensaan alla sijaitsevalle sairasaukiolle. Naaras tajusi tilanteen vakavuuden nopeasti, ja katosi hetkessä sinne mistä oli tullutkin. Laskin Ruskatassun lähimmälle sammalvuoteelle ja varmistin, että kolli hengitti yhä. Hänen kylkensä kohoili hitaasti, miltei huomaamattomasti ylös ja alas.
Tuntui kuin olisin odotellut Liljatuulta ikuisuuden. Viimein parantaja juoksi yrttitukko suussaan luokseni.
”Mitä tapahtui?” naaras kysyi, muttei jäänyt odottamaan. Hän alkoi tutkimaan oppilaan saamia vammoja.
”En tiedä. Pehmoturkki toi hänet tällaisena juuri äsken leiriin”, kerroin ääni väristen. Mitä ikinä olikaan tapahtunut, sen oli tehnyt toinen kissa. Päässäni alkoi pyöriä lukuisia mahdollisuuksia. Kenties joku erakkokissa, tai kuolonklaanilainen.
”Hän on menettänyt paljon verta”, Liljatuuli totesi, muttei lopettanut kollin tutkimista. Sitten naaras alkoi jauhaa joitakin yrttejä suussaan.
”Pärjäätkö sinä?” kysyin, vaikka tiesinkin jo vastauksen. Paremmin sisareni pärjäsi ilman minua, minä olisin täällä vain hänen tiellään. Naaras vastasi pienellä nyökkäyksellä.
”Minä luotan sinuun”, sanoin ja poistuin pesästä. Pehmoturkki makasi edelleen samassa kohdassa, jonne hän oli jäänyt.
”Mitä tapahtui?” esitin naaraalle tismalleen saman kysymyksen, jonka Liljatuuli oli esittänyt minulle. Soturi oli saanut tasattua hengitystään, ja hän kohotti katseensa hitaasti minuun.
”Olimme saalistamassa, ja Ruskatassu lähti saalistamaan itsekseen. Hän on tehnyt niin monesti, en minä tiennyt että siinä kävisi näin.. En olisi saanut päästää häntä yksin”, kermanvärinen naaras huokaisi ja ummisti hetkeksi silmänsä.
”Hän ei palannut sovittuna aikana, joten lähdin etsimään häntä. Lähellä Kuolonklaanin rajaa löysin hänet. Siellä oli kuolonklaanilaisia ja paljon, paljon verta. Peräti kaksi tai kolme kuollutta kissaa, en tiedä. Kuolonklaanilaiset olivat taistelleet keskenään meidän reviirillämme. Ja Punatähti. Punatähti oli kuollut, hän makasi siinä käpälieni edessä aivan elottomana”, Pehmoturkki henkäisi ja katsoi minua kauhuissaan. Naaraan sanat saivat karvani nousemaan pystyyn. Punatähtikö kuollut? En tiennyt, oliko kuolonklaanilaispäälliköllä vielä henkiä jäljellä. Hän oli minua huomattavasti vanhempi, ja ollut jo pitkään päällikkönä. Siinä ajassa hän oli varmasti ehtinyt menettää hengen jos useammankin.
”Ne kissat käskivät minun tuoda Ruskatassu tänne. Teinkö minä väärin? Olisiko minun pitänyt tuoda heidätkin?” soturi kysyi ja katsoi minua onnettomana, ”selviääkö Ruskatassu? Olinko liian hidas?”
Naaras esitti kysymyksiä kysymysten perään, enkä minä osannut vastata yhteenkään. Pysyin hetken vaiti ja yritin keksiä järkevää sanottavaa.
”Sinä teit oikein. Ruskatassun henki on nyt tärkein, me ehdimme selvittää asiat kuolonklaanilaisten kanssa vielä. Liljatuuli tekee parhaansa, et olisi voinut tehdä mitään toisin”, sanoin ja laskin lapani lohduttavasti pitkäturkkisen soturin lavalle. Pehmoturkki alkoi itkeä.
”Mene lepäämään. Jos et voi nukkua, käy pyytämässä Liljatuulelta pari unikon siementä. Kaikki järjestyy kyllä, aivan varmasti”, huokaisin hiljaa ja katsoin onnetonta soturia. Pehmoturkki kampesi itsensä pystyyn. Hän kohtasi katseeni ja nyökkäsi.
”Kiitos, Mesitähti”, naaras kuiskasi ja lähti laahustamaan kohti sotureiden pesää, joka sijaitsi suuren puun juurikossa.
Kehoni tärisi. Se ei johtunut siitä, että olisin palellut. Päivä oli ollut lämmin. Vaikka ilma viilenikin auringonlaskun jälkeen, ei täällä kylmä ollut. Minua pelotti. Mitä Kuolonklaanissa oikein oli meneillään?
”Mesitähti, mitä on tapahtunut?” Minttuliekin huolestunut naukaisu sai minut kääntämään katseeni punaruskean soturin puoleen, ”onko Punatähti kuollut?”
Naaraan kasvoilla oli huolestunut ilme, eikä se ollut ihmekään. Punatähti oli Minttuliekin isä, vaikka he olivatkin tätä nykyä eri klaaneissa. Avasin suuni, mutta en osannut sanoa mitään. Minulta kysyttiin asioita, joihin en tiennyt vastausta. Ei auttanut kuin puhua totta.
”Minä en tiedä, oliko hänellä enempää henkiä jäljellä. Aion mennä selvittämään asiaa Kuolonklaanin leiriin huomenna heti, kun tiedän selviääkö Ruskatassu”, lausuin rauhallisella äänellä ja kohtasin varapäällikköni tummansinisen katseen. Minttuliekki ei tuntunut tyytyvän vastaukseeni.
”Minä tulen mukaan”, naaras ilmoitti vakavalla äänellä, eikä antanut minulle mahdollisuutta kieltäytyä.
”Se sopii, se on sinun oikeutesi varapäällikkönäni. Toivon todella, että isäsi on yhä elossa”, sanoin ja kohtasin Minttuliekin katseen jälleen. Hengitykseni tuntui salpaantuvan, kun katsoin soturia. En voinut kieltää hänen kauneuttaan. Kuunvalossa kissan tummansiniset silmät saivat täysin uudenlaisen merkityksen. Kuin syvä vesi, josta en oikeasti tiennyt mitään. En tiennyt, mitä tuon tumman katseen takana oli. Vaikka olinkin tuntenut Minttuliekin jo joidenkin vuodenaikojen ajan, en minä todellisuudessa tuntenut häntä kovinkaan hyvin. Halusin tietää hänestä kaiken, halusin oppia tuntemaan hänet.
//Minttu?
// 720 sanaa
