Haavemuisto / Kharon
Kirjoittaja: Elandra
Kharon räpytteli silmiään hämärässä pesässä. Yö oli saapunut, mutta väsymys oli tiessään. Syy väsymyksen puutteelle lieni se, että soturi oli nukkunut koko päivän. Hän oli mennyt laskuissa sekaisin, miten pitkään hän olikaan jo viettänyt aikaa parantajan pesällä. Muut väittivät, että hänen todellisuudentajunsa oli heikentynyt. Kaikki puhuivat sekavia asioita, eikä Kharon ollut lainkaan varma keitä hänen olisi pitänyt uskoa. Tuntui kuin kukaan ei olisi oikeasti halunnut auttaa häntä. Ensin Leimusilmä oli sanonut, että hän tekisi kaikkensa Kharonin vuoksi, mutta toisessa hetkessä parantaja oli nauranut hänen ahdingolleen ja kertonut toivovansa hänen kuolemaa. Kharon ravisteli ahdistuneena päätään ja nousi ylös sammalvuoteeltaan. Hän oli pitkään ollut pesän ainoa potilas, mutta jokin aika sitten Käärmekulta oli saanut käpäläänsä kyynpureman. Nyt vaaleaturkkinen naaraskissa nukkui pesän toisella laidalla omalla vuoteellaan. Kharon hiippaili ulos, jottei herättäisi väliaikaista pesätoveriaan. Soturi vilkuili epäluuloisena ympärilleen siltä varalta, että joku pahantahtoinen paholainen vaanisi häntä jossakin aukion varjoissa.
Kolli nosti katseensa tummalle taivaalle, joka oli pilvien peitossa. Pilvipeite oli niin paksu, ettei taivaalla näkynyt merkkiäkään kuusta saati sitten tähdistä. Onneksi soturin silmät olivat tottuneet pimeyteen, mutta siitä huolimatta hän ei kyennyt hahmottamaan leirin jokaista kolkkaa. Kun hän erotti pimeydessä kiiluvat, kellertävän vihreät silmät, soturin niskavillat nousivat pystyyn. Tumma hahmo lähestyi häntä, muttei Kharon jäänyt odottelemaan. Hän nousi seisomaan ja ryntäsi takaisin parantajan pesän sairasaukiolle. Hän painautui sammaliaan vasten ja painoi käpälänsä kasvojensa suojaksi. Kollin sydän tykytti, hän oli kauhuissaan. Tällaista elämä oli ollut viimeisten vuodenaikojen ajan. Se ei ollut enää elämää, se oli muuttunut selviytymistaisteluksi. Kharon halusi pois, hän ei tiennyt kauanko kestäisi enää.
