Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Pari päivää sitten Mesitähti oli nimittänyt neljä pentuaan oppilaiksi. Olin ollut aivan ällikällä lyöty, kun päällikkö oli tehnyt minusta tyttärensä Nokkostassun mestarin – se oli minulle äärimmäinen kunnia. Naaraan ensimmäisenä päivänä olimme kiertäneet rajat ja käyneet läpi perusasioita hänen soturikoulutukseensa liittyen, vaikka se ei ehkä ollutkaan vielä kovin ajankohtaista. Ehkä sillä tavoin yritin vakuutella itselleni, että pystyisin hoitamaan Nokkostassun koulutuksen ja tekemään hänestä kelpo soturin.
Pesin turkkiani aukiolla. Oli vielä aikaista, joten en odottanut Nokkostassun heräävän ainakaan ihan heti. Tarvitsinkin näin aamusta vähän aikaa itsekseni suorittaakseni aamutoimeni rauhassa. Pidin rutiineista, ne aikatauluttivat mukavasti arkea ja toivat minulle turvallista tunnetta asioiden sujuvuudesta.
Sivusilmälläni näin, kuinka Korppisiipi kömpi ulos sotureiden pesästä. Hänen turkkinsa oli pesty puhtaaksi, mutta väsymys teki hänen askelluksestaan raskaan näköistä ja kömpelöä. Kun laikukas naaras huomasi minut istumassa leirin reunalla, heilautin hänelle häntääni tervehdykseksi. Korppisiipi nyökkäsi takaisin ja suuntasi sen jälkeen oppilaiden pesälle. Vähän ajan päästä hän tuli taas ulos vaaleanruskea karvapallo kannoillaan. Vadelmatassu oli intoa täynnä, vaikka huomasin hänessäkin merkkejä väsymyksestä.
Mesitähti oli nimittänyt nuoren kollin oppilaaksi eilen, ja nyt Korppisiipi oli lähdössä viemään huolehdittavaansa ulos. Minä ja Korppisiipi olimme saaneet oppilaat hyvin nuoressa iässä, mutta tiesin tämän olevan vain hyvää harjoitusta meille molemmille. Samalla kun Nokkostassu ja Vadelmatassu tekivät lujasti töitä soturinimiensä eteen, minä ja ystäväni kehityimme ja kasvoimme koko ajan paremmiksi mestareiksi.
Seurasin katseellani, kuinka Korppisiipi johdatti oppilaansa piikkihernetunneliin. Mieleeni nousi muisto muutaman päivän takaa, jolloin olin kysynyt häneltä, pitikö tämä kenestäkään klaanin kollista. Minua askarrutti vieläkin, mitä hänen erikoinen virnistyksensä oli meinannut – tykkäsikö hän jostakusta vai ei? Emme olleet ottaneet asiaa puheeksi sen jälkeen, enkä minä halunnut painostaa häntä kertomaan minulle siitä, jos tämä ei itse sitä tahtonut.
Jonkin ajan kuluttua Nokkostassu hiipi ulos oppilaiden pesästä. Naaraan ruskeavalkoinen turkki oli suittu siistiksi, ja hänen keltavihreät silmänsä haravoivat aukiota katseellaan. Nousin seisomaan ja lähdin tassuttelemaan oppilastani kohti rennosti. Halusin antaa itsestäni mestarina rauhallisen mutta asiallisen kuvan. Halusin, että Nokkostassu pystyi luottamaan minuun ja kertomaan minulle mieltään painavista asioista, jotka saattaisivat haitata hänen harjoitteluaan.
”Huomenta”, avasin keskustelun samalla kun kasvoilleni piirtyi ystävällinen hymy. ”Nukuitko hyvin?”
Nokkostassu nyökkäsi. ”Joo.”
”Hyvä kuulla! Harjoittelemme tänään vaanimista, ja yritämme myös löytää sinulle jostain saaliin, johon voit sitten kokeilla oppimaasi käytännössä”, selitin kävellessämme piikkihernetunnelin suuntaan. Tuore oppilas tepasteli vierelläni ja kuunteli tarkkaavaisesti kun puhuin.
Päätin pitää harjoitukset sekametsässä, josta todennäköisimmin löytäisimme myös riistaa harjoituksen loppuosaa varten. Mutta ennen kaikkea täällä oli tarpeeksi rauhallista opettamiseen.
Kiersin oppilaani eteen ja mietin pienen hetken, mitä sanoisin. ”Oletko koskaan kokeillut vaanimista? Esimerkiksi leikin lomassa?” kysyin naaraalta. ”Jos et ole, aloitamme ihan peruasioista, mutta jos taas sinulla on jo jokin mielikuva, miten se pitäisi tehdä, voit näyttää minulle.”
//Nokkonen?
//430 sanaa
