Varjoliekki
Kirjoittaja: Koivu
Aurinko säteili huipussaan ja metsän pikkulinnut visertelivät rauhoittavaa melodiaa. Varjoliekki loikoili sotureiden pesän vieressä puhdistamassa käpäliään perinpohjaisesti edellispäivän myöhäisen partion jäljiltä, kun hänen katseensa kiinnittyi harmaankirjavaan tyttäreensä tämän marssiessa takaisin leiriin partion mukana. Ropinaroihu näytti luoteenomaisesti varsin valppaalta. Oikeastaan isänä kolli tunsi tyttärensä niin hyvin, että osasi vaistota naaraan kärsimättömyyden jo pelkästä tassutuksen rytmistä.
Toisaalta Varjoliekki kyllä myös mietti toisinaan, nykyään useinkin, tunsiko hän Ropinaroihua lopulta kovinkaan hyvin. Varjoliekki oli viime aikoina pannut merkille, ettei Ropinaroihu tuntunut jakavan ajatuksiaan ihan yhtä paljoa hänen ja Sadeturkin kanssa kuin Kastesulka. Vahvaluontoinen tytär näytti viihtyvän enemmän omissa oloissaan. Ropinaroihu ei myöskään tykännyt viettää aikaa leirissä; Varjoliekistä tuntui, että hän harvoin enää edes näki tytärtään muualla kuin tuoresaaliskasalla tai sotureiden pesässä auringonnousun ja -laskun aikoihin.
Varjoliekin silmät siristyivät kuitenkin pieneen hymyyn, kun hän näki Kastesulan tepsuttavan Ropinaroihun luokse. Hänen sydäntään lämmitti katsoa, miten tyttäret lähtivät leiristä yhdessä selkeästi toistensa seurasta nauttien. *He ovat onnekkaita, että heillä on toisensa*, kermanvärinen kolli ajatteli.
Hänen rinnassaan alkoi hyristä matala kehräys. Niin iloiseksi Kastesulan ja Ropinaroihun näkeminen hänet teki. Varjoliekillä ei itsellään ollut sisaruksia, ja hän oli varma, että hänen pentuikänsä olisi ollut paljon parempaa siinä tapauksessa, että hänellä olisi ollut joku toinen vierellään tuolla tavoin.
