Ampiaistassu
Kirjoittaja: Elandra
Suunnaton riemu valtasi minut, kun kuulin Mesitähden kertovan suurten harjoitusten lopullisen tuloksen.
”Kuudes joukkue, eli Kultatassu, Ampiaistassu ja Aurinkotassu on sijoittunut harjoituksissa ensimmäiseksi”, päällikkö julisti ja kohdisti katseensa meihin. Vaikken ollut lähtenyt hakemaan voittoa suurista harjoituksista, kieltämättä se tuntui hyvältä. Vielä paremmalta tuntui nähdä, että myös joukkuetoverini olivat iloisia voitostamme. Enemmistö eloklaanilaisoppilaita kävi onnittelemassa meitä, mutten voinut olla huomaamatta, miten kivikasvoisia kuolonklaanilaiset olivat. Joko he olisivat tosissaan halunneet voittaa, tai sitten heitä ei vain kiinnostanut lopputulos lainkaan. Vähin äänin Kuolonklaanin soturit lähtivät paikalta oppilaidensa kanssa.
”Meidänkin lienee aika palata takaisin leiriin”, Mesitähti ilmoitti ennen kuin lähti johdattamaan meitä syvemmälle sekametsään.
Olin niin riemuissani, että olisin voinut kiivetä jokaiseen vastaan tulevaan puuhun! Vaatikin aika paljon, etten toteuttanut suunnitelmaani, vaan kuljin nätisti muiden joukossa kohti leiriä.
Suuret harjoitukset tuntuivat unohtuneen nopeasti muiden kissojen mielestä, sillä kaikki olivat keskittyneet alkaneeseen hiirenkorvan aikaan. Minä sen sijaan olin jaksanut iloita harjoituksista vielä pitkään niiden päättymisen jälkeenkin. Oloni oli voittamaton, tuntui kuin olisin kyennyt ihan mihin tahansa.
Elämä Eloklaanissa ei suinkaan ollut ollut yhtä iloa viimeisen puolentoista kuun aikana. Pian suurten harjoitusten jälkeen, Halavaviiksi oli menehtynyt. Kukaan ei osannut selittää, mikä soturin hengen oli loppujen lopuksi vienyt. Liljatuuli oli vakuuttanut, ettei se kuitenkaan ollut mitään tarttuvaa. Joet olivat tulvineet, ja vesi oli vienyt peräti kahden kissan hengen. Jokaisen kuolleen kuolemia oltiin surtu perinteisin menoin Eloklaanin leirissä.
Vaikka muutamien elämä olikin päättynyt, omani oli kuitenkin jatkuttava. Minttuliekki raahasi minua lähes päivittäin harjoituksiin. Olin omasta mielestäni kehittynyt oikein mallikkaasti. Ei varmasti menisi montaakaan kuuta, kun ansaitsisin soturinimeni! Olin lopen kyllästynyt jatkuviin aamuherätyksiin, joten olisin ollut valmis nimityksiini vaikka heti.
Leirin pääaukiolla kävi vilinä, kun kissat valmistautuivat aurinkohuipun partioihin. Kuten yleensäkin, olimme jo käyneet Minttuliekin kanssa harjoituksissa ja palanneet leiriin. Tänään olimme harjoitelleet toisen kissan varjostamista. Vaikka itse sanonkin, pärjäsin erinomaisesti. Minttuliekkikin kehui sitä, miten hiljaa ja huomaamattomasti pystyin kulkemaan hänen perässään.
Olin hakenut tuoresaaliskasasta myyrän, jonka olisin mielelläni jakanut jonkun oppilastoverini kanssa. Harmikseni oppilaita ei juurikaan ollut leirin pääaukiolla. Irvitassu istuskeli yksin Litteäkiven läheisyydessä, mutta arvelin, ettei punaruskea kolli kaivannut minun seuraani. Hän ei vaikuttanut miltään maailman sosiaalisimmalta kissalta.
Katseeni pysähtyi Aurinkotassuun, joka istui oppilaiden pesän edustalla yksikseen. Harpoin pitkin askelin keltaisen kollin luokse.
”Tahtoisitko..”, sana tuli suustani vain epämääräisenä mutinana, jolloin tajusin laskea myyrän maahan, ”tahtoisitko jakaa tuoresaaliin kanssani?”
//Aurinko?
