Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
En ollut nukkunut koko yönä, ja edelleen vaeltelin vieraassa metsässä epätoivoisesti etsien jälkiä Kärsämöpennun kidnapanneista kuolonklaanilaisista. Väsymys teki minusta heikon ja hajamielisen. Hajut tuntuivat sekoittuvan toisiinsa ja kävellessäni olin vähällä kompastua jalkoihini. Katselin hiljaista metsää, jossa ei näkynyt ristin sielua. Epätoivo oli vallannut minut. Miten voisin palata leiriin ja kertoa Minttuliekille, että en löytänyt pentuamme? Lyyhistyin maahan epätoivoisena ja väsyneenä. Nälkä kurni vatsassani. Oloni oli heikko. Olin epäonnistuja.
”Onko kaikki hyvin, Mesitähti?” ääni kysyi takaani. Käänsin korviani, mutta olin liian väsynyt kääntyäkseni puhujan puoleen. Tunnistin hänet äänestä Väärävarjoksi. Valkea kolli asteli eteeni ja katsoi minua vaalean meripihkaisilla silmillään. En osannut tulkita soturin rauhallista katsetta. Se saattoi joko olla täynnä sääliä tai inhoa.
Pudistin päätäni onnettomana.
”En voi palata leiriin ja kertoa Minttuliekille, etten löytänyt Kärsämöpentua”, naukaisin hiljaisella äänellä laskien katseeni maassa oleviin varpuihin.
”Ei se ollut sinun vikasi. Sinä yritit estää heitä, mutta ei yksi soturi voi voittaa kolmea”, Väärävarjo vakuutteli rauhallisella äänellä istuen alas kosteaan maahan. Lintujen laulu kantautui korviini, aurinko oli noussut ja sen valo heijastui puiden oksien lävitse metsään. Normaalisti olisin rakastanut auringonsäteitä ja linnun laulua, mutta nyt mieleni oli synkkä. Epätietoisuus kaiversi sydäntäni, kun en tiennyt, missä pentuni oli. Mitä he aikoivat tehdä Kärsämöpennulle? Oliko pentu edes elossa enää?
”Minäkin olen menettänyt pentuni”, Väärävarjo totesi yllättäen. Nostin katseeni soturiin, joka oli kohottanut meripihkasilmänsä kohti sinistä taivasta, joka pilkisti puiden oksien takaa.
”Ai, en tiennyt. Mitä tapahtui?” kysyin varovasti. Väärävarjo oli saapunut Eloklaaniin Pohjapennun kanssa. Hän oli hyvin salaperäinen kaikesta, eikä kukaan tiennyt, kuka Pohjapennun emo oli. Moni arveli sen olevan erakko tai joku kuolonklaanilaissotureista, mutta varmaa tietoa ei ollut. Väärävarjo tuntui kertovan itsestään muille hyvin vähän.
”Ennen klaaneja minulla oli kumppani, joka odotti pentuja. Vain hetki ennen kuin pentujen piti syntyä, kotimetsämme syttyi palamaan. Olin heikko, minä pelkäsin, joten pakenin jättäen pentuja odottavan kumppanini sinne. Minä menetin kaiken sinä päivänä”, Väärävarjon äänestä paistoi suru. Jälleen kerran huomasin, miten kenenkään kokemuksia ei pitänyt väheksyä ennen kuin tiesi niistä. Olin aina ajatellut, että Väärävarjo oli ollut oman tiensä kulkija, joka tuskin oli koskaan rakastanut ketään. Vaikka olin itsekin sisältä rikki, tunsin sääliä valkeaa soturia kohtaan. En voinut edes kuvitella, miten raskasta oli menettää kaikki niin pienessä hetkessä, ja syyttää itseään kaikesta tapahtuneesta.
”Millainen sinun kumppanisi oli?” kysyin hiljaisella äänellä, yrittäen saada katsekontaktin soturin kanssa. Väärävarjo laski katseensa metsään, mutta tuijotti suoraan ohitseni. Aivan kuin hän olisi ajatuksissaan palannut jonnekin kaukaiseen hetkeen kauas täältä.
”Hän oli kaunis ja hauska, lämmin ja hyväsydäminen. Muiden mielestä hieman kajahtanut, mutta minun mielestäni hän oli täydellinen. Orkidea arvosti kaikkea elämää. Hän opetti minulle, kuinka paljon toista voi rakastaa”, Väärävarjon kasvoille piirtyi hento hymy. Minä sen sijaan säpsähdin, kun kuulin soturin mainitsevan Orkidea-nimen. Nousin ylös varpujen seasta, saaden viimeinkin Väärävarjon kanssa katsekontaktin. Soturin ilme muuttui vakavaksi.
”Niin minä arvelinkin”, valkea kolli lausui, kuin olisi osannut lukea ajatukseni. Se tuntui pelottavalta ja hämmentävältä, kun yritin saada palaset kohdalleen.
”Hän ei siis kuollutkaan siinä tulipalossa”, Väärävarjo sanoi. Silloin kaikki palaset loksahtivat paikoilleen, ja tuntui kuin koko maailmankuvani olisi muuttunut. Edessäni ei ollutkaan enää entinen kuolonklaanilainen, joka oli saapunut pentunsa kanssa Eloklaaniin, vaan minun isäni.
”Minun täytyy.. Minun täytyy mennä”, takeltelin ja lähdin peruuttamaan, törmäten samalla takanani kasvavaan kuusentaimeen. Käännyin nopeasti ympäri ja lähdin nelistämään aluskasvillisuuden seassa kohti Eloklaanin reviiriä.
Väsymys, nälkä ja suru saivat ajatukseni entistä enemmän sekaisin. Väärävarjo oli minun isäni. Hän oli minun ja Liljatuulen isä.
Kun viimein saavuin leiriin, olin aivan poikki. Jalkojani särki, vatsani huusi tyhjyyttään ja pääni oli sekaisin. Joku taisi sanoa minulle jotain, mutta en kuunnellut. Kuljin suorinta tietä Litteäkiven alla sijaitsevaan pesääni ja asetuin omalle sammalvuoteelleni. Heti kun pääsin makaamaan ja suljin silmäni, minä nukahdin.
Kun taas heräsin, ulkona oli jo hämärää. Säpsähdin tajutessani, miten kauan olinkaan nukkunut. Nousin nopeasti ylös ja astuin leirin pääaukiolle. Taisin olla aikamoinen näky, sillä karvani olivat takuuvarmasti sekaisin ja näytin kaikin puolin kamalalta. Tuoresaaliskasan kautta kuljin pentutarhalle, vieden mukanani oravan. Minttuliekki lepäsi vuoteellaan, ja kaksi pientä pentua loikoilivat emonsa vatsan suojassa. Näky lämmitti mieltäni. Punaruskea naaras havahtui unesta ja kohtasi hämmentyneenä katseeni.
”Onko mitään uutta?” hän kysyi toiveikkaana. Huomatessaan synkän ilmeeni, Minttuliekin toivo katosi. Pudistin päätäni.
”Toin ruokaa. Sinun täytyy syödä, jotta jaksat”, kuiskasin hiljaa ja laskin oravan kumppanini eteen, ”voimme jakaa sen, jos se vain sopii sinulle.”
Jaoimme saaliin kaikessa hiljaisuudessa. Päässäni pyörivät vain Väärävarjon sanat ja kaikki se, mitä hän oli kertonut. Miten en ollut tajunnut sitä aiemmin?
”Oletko sinä kunnossa?” Minttuliekki kysyi hiljaisella äänellä, kun olimme syöneet, ja olin vajonnut syvälle ajatuksiini. Kohtasin katseellani varapäällikön tummansiniset silmät. En halunnut antaa hänelle yhtään enempää huolen aihetta, joten nyökkäsin.
”Olen vain kovin väsynyt ja huolissani Kärsämöpennusta”, kerroin ja väläytin naaraalle hennon, epäaidon hymyn, ”minun täytynee nyt mennä.”
Nousin ylös ja peruutin ulos pentutarhalta. Tuntui kuin happi olisi loppunut kesken. Olisin halunnut huutaa. Minun oli saatava puhua jollekulle. Jalkani veivät minut parantajan pesälle. Astuin sisään hämärään pesään, kulkien hiljaa nukkuvan Korppisiiven ja tämän vatsasyntyneiden pentujen ohitse.
”Liljatuuli?” lausuin sisareni nimen päästessäni pois sairasaukiolta. Tummanharmaan naaraan pää pilkisti esiin yrttivarastolta. Hän katsoi minua haikea ilme kasvoillaan.
”Kärsämöpentu on ilmeisesti vieläkin kadoksissa?” tumma parantaja varmisti. Minä nyökkäsin.
”Tahdotko puhua siitä?” sisareni kysyi ja viittoi minut peremmälle pesään. Asetuin Liljatuulen sammalvuoteen vierelle istumaan. Pyyhin etukäpälilläni pesän kivistä maata, jonka pinnalla oli hienoa tomua. Se sotki käpäläni.
”Minä löysin meidän isämme. Tai oikeastaan hän löysi meidät”, lausuin hiljaisella äänellä nostaen katseeni Liljatuuleen. Tuon meripihkaisista silmistä hehkui puhdas hämmennys.
”Kuka? Mistä sinä hänet löysit? Missä hän on?” Liljatuuli pommitti minua kysymyksillään.
”Hän on Väärävarjo. Hän kertoi minulle tänään. Ilmeisesti hän on epäillyt sitä jo kauemmin. Hän oli meidän emomme kumppani, meidän isämme. Eikö Tähtiklaani ole puhunut siitä sinulle lainkaan?” kysyin toivoen, että Liljatuuli osaisi auttaa minua. Naaras vaikutti aidosti hämmentyneeltä ja yllättyneeltä. Parantaja pudisti päätään.
”Ei minulla ollut mitään aavistusta.”
Jatkoimme Kärsämöpennun etsimistä neljäsosakuun ajan, mutta sitten meidän oli luovutettava. Kidnappaajat olivat varmasti jo kaukana. Olisi yhtä tyhjän kanssa lähteä sokkona etsimään heitä jostakin, kun emme edes tienneet, mistä kissat olivat alun perin klaaneihin saapuneet. Tyrskytassu tietenkin oli suunnitellut kaiken, epäilemättä. Hän halusi kostaa minulle karkotuksensa, niin minä asian järkeilin päässäni.
Puoli kuuta tapahtuneesta, ja Eloklaanin arki jatkui jo normaalisti. Osa kissoista tuntui unohtaneen sen, miten harjoitukset olivat päättyneet. He olivat jatkaneet elämäänsä, mutta minulle se oli vaikeaa. Tuntui pahalta seurata Laventelipennun ja Talvikkipennun varttumista, kun Kärsämöpentu oli tuolla jossain tuntemattomien kissojen ympäröimänä. Joka päivä rukoilin Tähtiklaanilta, että Kärsämöpentu löytäisi vielä tien takaisin luoksemme.
”Huomenta”, kehräsin astuessani sisään pentutarhalle. Pesä oli täyttynyt, kun Korppisiipi oli siirtynyt kolmen pentunsa kanssa sinne. Nyt pentutarhalla oli seitsemän pentua, jotka kasvoivat kovaa vauhtia. Kultapentu ja Ratamopentu olivat muita huomattavasti vanhempia. Olin huolissani Kimalaispennusta, joka oli syntynyt ilman toista etujalkaansa. Pennusta tuskin koskaan tulisi soturia. Toivoin, että hän löytäisi oman paikkansa Eloklaanista, vaikka ei voisikaan puolustaa sitä muiden soturien tavoin.
”Huomenta”, Minttuliekki ja Korppisiipi vastasivat yhteen ääneen.
”Miten pennut voivat?” kysyin kumppaniltani istuessani tämän vierelle. Laventelipentu ja Talvikkipentu olivat molemmat avanneet silmänsä, ja nyt kaksikko totutteli vasta-alkaneeseen elämäänsä. He osasivat jo ryömiä. Kun he varttuisivat, vauhti vain kasvaisi ja kuningattarille tulisi vaikeuksia pitää aisoissa kaikki seitsemän pentua. Olin luvannut auttaa heitä niin paljon kuin vain omilta kiireiltäni ehdin. Päällikön ja varapäällikön velvollisuuksien hoitaminen sekä oppilaan kouluttaminen yhtä aikaa oli varsin raskasta. Vapaa-aikaa oli vähän, ja sen käytin kumppanini ja pentujeni parissa.
//Minttu tai pennut?
// 1188 sanaa
