Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Sopii”, vastasimme molemmat yhtä aikaa Pohjapennulle, joka räpytteli silmiään hivenen hämmentyneenä. Vaihdoimme Väärävarjon kanssa vaivaantuneina katseita.
”Selvä, minä haen sammalta”, pentu naukaisi reippaasti ja lähti kipittämään takaisin pentutarhalle. Jäin kaksin hänen isänsä kanssa, eikä kiusallinen tunnelma välillämme ainakaan yhtään helpottanut. Väärävarjo oli uusi klaanissa, enkä ollut varma, oliko hänellä täällä vielä yhtään ystävää. Olisin halunnut korjata asian, mutta en millään keksinyt puheenaihetta, jolla olisi voinut viritellä keskustelua välillemme.
”Kiitos vielä kerran, kun pidit seuraa Pohjapennulle”, kokovalkoinen soturi sanoi yhtäkkiä. Katsahdin häneen vähän yllättyneenä, mutta nyökkäsin.
”Pohjapentu piti minulle seuraa yhtä lailla, joten ei siitä ollut vaivaa”, mau’uin takaisin ja yritin hymyillä, mutta yritys jäi tyydyttäväksi. Jotta keskustelu ei tyrehtyisi heti alettuaan, lisäsin vielä: ”Sinulla on reipas poika. Häneltä ei sisua puutu.”
Väärävarjon kasvoilla käväisi hymyntapainen. ”Niin on.”
Onneksi Pohjapentu kohta jo kipitti takaisin. Hän roikotti hampaissaan paksua tukkoa kuivaa sammalta, jonka oli varmaankin saanut jostakin kuihtuneesta entisestä pedistä, joka oli jäänyt pyörimään pentutarhan nurkkiin. Hän laski sammaleen maahan minun ja Väärävarjon väliin, ilmeisesti odottaen, että jompikumpi meistä pyörittelisi sen sopivaan muotoon. Vilkaisin Väärävarjoa, joka puolestaan katsahti minuun syrjäsilmällä.
”Sinä voit tehdä sen”, nau’uin jalosti ja työnsin sammalta kollia kohti. Hän näytti epäröivältä, mutta otti kuitenkin työn hoitaakseen ja rupesi pyörittelemään sammalta tassuissaan.
Kun sammalpallo oli valmis, asetuimme kaikki hyvän välimatkan päähän toisistamme. Pallo oli ensin Pohjapennulla. Hän syötti sen minulle, ja minä puolestaan kiidätin sen Väärävarjolle, joka näytti yllättyvän voimaa, jolla pallon viskasin. Kolli ehti nipin napin kurkottamaan siihen tassullaan, ennen kuin se ehti lentää hänen ylitseen. Pohjapentu äännähti innostuneesti – tämä taisi olla hänestä hauskaa.
Emme ehtineet jatkaa kopittelua kovinkaan kauaa, kun nenääni tulvahti yhtäkkiä vieras haju. Tunsin niskakarvojeni pörhistyvän ja kiepahdin ympäri piikkihernetunnelia kohti, jonka suunnalta kuului lähestyvien käpälänaskelten töminää. Väärävarjokin oli pannut merkille merkit mahdollisen tunkeilijan läsnäolosta ja tuli seisomaan viereeni niskakarvat varautuneesti pystyssä. Pohjapentu loikki väliimme ja värisytti viiksiään uteliaana.
”Mitä nyt?” pentu kysyi.
Olin aikeissa hätistää hänet pentutarhalle suojaan, kun yhtäkkiä aukiolle pelmahti Lumihiutaleen johtama partio, jonka mukana tuli sangen äänekäs kissakaksikko – tai siis ainakin toinen heistä oli äänekäs.
”Kultaseni, katsos miten näppäriä nämä kissat ovat!” tummanruskea, miltei musta naaras ihasteli ääneen ja tökki käpälällään vieressään seisovaa kollia. ”Ovat rakentaneet pesiä ja kaikkea muuta kivaa! Ja katso miten paljon kissoja täällä on! Voi miten jännittävää!”
”Hiilihammas, tuo kissa näyttää ihan sinulta!” Pohjapentu huomasi. Totta tosiaan: kolli, jonka en ollut kuullut vielä sanovan sanaakaan, muistutti huomattavan paljon minua ulkonäöltään. Hänellä oli samaan tapaan tummanruskea turkki, jossa kiemurteli musta tabbykuvio, sekä jäänsiniset silmät, joiden ilmeetön katse pyyhki aukion ja sillä olevien kissojen ylitse mitäänsanomattomasti.
Kissan katse pysähtyi minuun. Jähmetyin paikoilleni, ja hetken minusta tuntui, etten uskaltanut edes hengittää. Naaras hänen vieressään vaikutti myös huomaavan seuralaisensa intensiivisen tuijotuksen ja kääntyi katsomaan minuun. Samalla hetkellä hän vetäisi terävästi henkeä ja huudahti:
”Hiillos, katso! Sehän on meidän pikku Hiilemme! Ihan varmasti on!”
Häkeltyneenä vedin korvani luimuun ja vilkaisin vieressäni olevia Pohjapentua ja Väärävarjoa, jotka näyttivät vähintään yhtä hämmästyneiltä. Tummanruskea naaras tassutti kainostelematta lähemmäksi ja seisahtui aivan eteeni, niin että viiksemme hipoivat toisiaan. Katsoin häntä suu hieman raollaan, yrittäen löytää sopivia sanoja tähän tilanteeseen. Hän oli juuri kutsunut minua Hiileksi. Ja minun nimeni oli Hiilihammas. Se ei voinut olla sattumaa. Joten voisiko olla…
Naaraan keltainen katse oli porautunut suuhuni, mikä sai minut napsauttamaan leukani kiinni äkkiä. Kissan silmät levisivät ja hän kääntyi taas Hiillokseksi kutsutun kissan puoleen. ”On se Hiili, meidän poikamme! Tunnistaisin tuon katkenneen hampaan missä vain!” hän kailotti niin isoon ääneen, että varmasti koko leiri kuuli. Korviani kuumotti häpeästä ja hämmennyksestä.
”Nokitar”, Hiillos murahti ja asteli tämän viereen. Hänen jäinen katseensa käväisi minussa, mutta siirtyi sitten Nokitareen. ”Oletko nyt aivan varma?”
Nokitar nyökytteli pontevasti päätään. ”No tietysti minä olen! Katso nyt vaikka itse! Hänhän on aivan kuin sinun kopiosi!” hän tuhisi innostuneena. Hiillos katsahti uudemman kerran minuun, ja turkkini tuntui käristyvän hänen tuiman katseensa alla.
Vedin syvään henkeä. Päähäni sattui vietävästi. Tätä oli vaikea uskoa todeksi. ”Väitättekö siis, että te olette minun vanhempani? Ne, jotka jättivät minut Eloklaaniin silloin kuin olin vasta pentu?” tiukkasin. Nokitar nyökytteli jälleen kerran, Hiillos vain tuijotti tympeästi. Karmiva tyyppi.
”Niin, niin. Juuri niin!” Nokitar hihkaisi. ”Me tulimme etsimään juuri sinua, sillä muistelimme jättäneemme yhden pienokaisistamme silloin tänne, kun emme pystyneet huolehtimaan teistä kaikista. Nyt onkin sinun vuorosi kantaa huolta meistä!”
”Anteeksi mitä? Kantaa huolta teistä?” toistelin typertyneenä.
”Niin, höpsö! Tulimme tänne jäädäksemme asumaan”, Nokitar vahvisti epäilykseni.
Minusta tuntui, että minulta oli loppumassa happi. Tämän täytyi olla vain pahaa unta. Eivät kai nuo oikeasti olleet vanhempani ja jäämässä tänne? Tähtiklaani, auta!
//Pohja tai Minttu?
//735 sanaa
