Kortepentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Nopsatassun piti lähteä, kun hänen mestarinsa Hilehuurre kutsui hänet harjoituksiin. Oppilaan mentyä matkoihinsa uppouduin toviksi omiin ajatuksiini. Olin jäänyt miettimään sitä, miten Nopsatassu oli kertonut pitävänsä koko reviiristä vettä lukuun ottamatta. Oletin hänen tarkoittavan vedellä jokia, joiden tiesin virtaavan vähän kauempana molemmin puolin leiriä. Oikein hiljaisina ja tuulettomina päivinä veden kohinan saattoi jopa kuulla leiriin asti.
Olin nähnyt vettä ennen vain lätäköissä sateen jälkeen ja pieninä, läpikuultavina helminä lehtien pinnalla varhain aamusta. Kimalaistoiveen mukaan kyseistä ilmiötä kutsuttiin kasteeksi. Minusta se oli nätti nimi.
”Kortepentu!” Kimalaistoive kutsui minua pentutarhan edustalta. Havahduin ajatuksistani ja ravistelin itseäni nopeasti, ennen kuin kipitin kuningattaren luo.
Päivät kuluivat, ja jokainen niistä tuntui toinen toistaan lämpimämmältä. Tänään erityisesti aurinko porotti kuumasti taivaalta, ja jouduimme hakeutumaan pensaiden varjoon aukiolla, kun Leppävarjo hätisteli meidät jo aamusta pihalle henkilökohtaisista syistä johtuen.
Kimalaistoive ja Kuupentu torkkuivat mukavasti viileässä varjossa, mutta olin itse liian virkeä päiväunille, joten niinpä tepastelin leirin laitoja pitkin etsiskellen jotakin mielenkiintoista.
Huomasin silmännurkassani liikettä ja käännyin katsomaan pientä vihreä siipistä perhosta, joka oli laskeutunut vähän matkan päässä maasta kasvavalle ruohotupolle. Höristin korviani kiinnostuneena ja hiivin varovasti lähemmäksi.
Ötökkä liikutteli kauniita, vihertäviä siipiään verkkaisesti. Se ei vaikuttanut pelkäävän minua.
Tai ainakaan se ei ollut pelännyt siihen asti, kun joku yhtäkkiä tönäisi minut kumoon ja lensin rähmälleni sitä päin. Ehdin kuitenkin onneksi nähdä, miten se lehahti lentoon ja vältti tuhoisan yhteentörmäyksen.
”Pysyisit siellä, missä et ole tiellä.” Tunnistin Virtaviiman ivallisen nau’un. Raidallinen naaras tallusti ohitseni, heittäen minuun lapansa yli paheksuvan katseen.
Nousin istumaan ja katsoin naaraan perään hieman tuohtuneena. Olisin saattanut vahingossa liiskata perhosparan!
”Oletko kunnossa?” kysymys kiinnitti huomioni. Tällä kertaa minua lähestyi valkeaturkkinen, meripihkasilmäinen kolli – Pohjaharha.
Katsahdin soturiin ja nyökkäsin. ”Ei käynyt kuinkaan.” Vilkaisin Virtaviiman suuntaan yhä tympääntyneenä. ”En ymmärrä, miksi Virtaviima on niin inhottava minulle. Enhän minä ole tehnyt hänelle mitään pahaa.”
//Pohja?
