Minttuliekki
Kirjoittaja: Lonely Warrior
”Tahdon kysyä heiltä neuvoa. Voimmekohan me enää luottaa Kuolonklaaniin? Entä jos he eivät tahdokaan elää sovussa kanssamme?” Mesitähden äänessä kaikui aito huoli. Ymmärsin kollin huolen täysin. Kuolonklaani oli loppujen lopuksi melko arvaamaton, mutta uskoin, että Punatähden johdolla sopu säilyisi jos Eloklaani ei tekisi suurta rikettä tai puuttuisi liiaksi Kuolonklaanin asioihin. Tai oikeastaan, en enää tiennyt voisinko olla niin varma, Punatähti oli näyttänyt niin uuden puolen itsestään. Ehkä minä en tuntenutkaan häntä niin hyvin, kuin olin luullut. Minun ei pitäisi koskaan luottaa kissaan täysin, sillä jokaisella oli oma tahtonsa ja toiset noudattivat sitä muille koituvia haittoja kaihtamatta. Sen ainakin Kuolonklaani oli minulle opettanut. Älä koskaan luota kehenkään sokeasti.
”Ymmärrän huolesi ja olen samaa mieltä. Tähtiklaani tietää jos kukaan, mutta se on eri asia kertovatko he sen sinulle vai ohjaavatko he vain sinut selvittämään sen itse”, totesin ja vilkaisin pimenevälle taivaalle. Minusta oli hyvä, että minun ja Mesitähden välinen kommunikaatio oli kunnossa -tai ainakin Mesitähden suunnalta. Olinko minä koskaan puhunut hänelle huolenaiheistani tai muusta ennen muutama hetki sitten tapahtunutta vuodatustani? En muistanut juuri tällä hetkellä kertaakaan. En ollut mennyt hänen luokseen silloin, kun olisin kaivannut kissaa jolle puhua, vaikka hyvinkin tiesin, että häneen jos kehen voisi nojata. Hän oli yksi reiluimmista -ellei reiluin- kissa, jonka olin kohdannut ja kaiken lisäksi hän oli kokenut ennustuksen taakan, joka tavallaan loi jonkinlaisen siteen välillemme.
Lopun matkaa kävelimme hiljaa puhuen. Matka tuntui taittuvan tavallista hitaammin. Vastassamme olisi klaani, joka janosi vastauksia.
Nelistin läpi öisen metsän silmissäni odottavainen kiilto. Tämä oli jo toinen yöni putkeen hereillä ja se alkoi vaatia verojaan, mutta innostus Pähkinäkorvan tapaamisesta peitti väsymyksen alleen. En ollut nähnyt kollia pitkään aikaan kunnolla, mutta muutama päivä sitten yhteiset partiomme olivat törmänneet ja olimme kuin olimmekin sopineet tapaamisen tälle yölle. Se oli riski, mutta emme jääneet kiinni.
Kuluneen päivän tapahtumat olivat hieman sekoittaneet pakkaa, mutta uskoin kollin silti lupauksensa pitäen olevan tulossa.
Saavuin paikalle ennen Pähkinäkorvaa. Jäin odottelemaan soturin saapumista hyvän matkan päähän rajasta, jotten olisi aivan sen tuntumassa epäilyttävän näköisesti, jos joku sattuisi kulkemaan ohitse. Yritin keskittyä yössä surraaviin hyttysiin, jotten antaisi mielelleni tilaa ajatella mieltäni painavia tapahtumia.
Hetki jos toinenkin kului ja kuu oli ehtinyt jo liikkua hitusen huipustaan. Rintaani alkoi hieman pakottaa -oliko kollille sattunut jotain? Lukuisat toinen toistaan hirveämmät ajatukset alkoivat juosta mielessäni, kunnes aluskasvillisuus alkoi kahista. Valpastuin ja nousin seisomaan. Aloin kävelemään eteenpäin, jotta näyttäisin siltä, että olin ollut vain kävelyllä, enkä nököttämässä rajalla. Näytteleminen oli kuitenkin turhaa, sillä pian pusikosta alkoivat loistaa tutut tummanvihreät silmät, joiden katse oli lämmin.
”Iltaa Minttuliekki”, Pähkinäkorva sanoi väläyttäen kohteliaan hymyn. En voinut muuta kuin hymyillä kuin hölmö takaisin.
”Iltaa vain sinullekin.” Katsoimme hetken vain toisiamme, mutta sitten kasvoillani loistanut hymy kaikkosi:
”Pelkäsin, että sinulle oli sattunut jotain”, tunnustin ja vilkaisin tassujani, jonka jälkeen nostin uudestaan katseeni rohkeasti ylös, ”En nähnyt sinua kun.. kun kävimme aikaisemmin.” Pähkinäkorva kyllä varmasti tiesi, mitä tarkoitin. En halunnut nostaa ikäviä ajatuksia vielä pintaan.
Pähkinäkorva pudisti päätään pienesti muutaman kerran ja istui aivan viereeni, joka sai tietenkin sydämeni sykkimään.
”Odotin vähän tilanteen rauhoittuvan, enkä päässyt aivan heti lähtemään. Olethan kunnossa?” kolli kääntyi katsomaan syvälle silmiini kauniilla silmillään. Nyökkäsin pienesti. Pähkinäkorva kurtisti kulmiaan, jotka tuntuivat sanovan ”ihanko totta?”. Huokaisin.
”En halua pilata tätä hetkeä surullisella yksinpuhelullani siitä, miltä minusta tuntuu. Haluan, että ne typerät ajatukset ovat kaukana poissa”, selitin kietaisten häntäni kehoani vasten.
Olimme keskustelleet vaikka mistä, kun huomasimme taivaalla loistavan kuun asennosta olevan liian myöhä. Meidän olisi palattava.
”Hyvästi Minttuliekki, nähdään taas pian”, pähkinänruskea kuolonklaanilaissoturi sanoi ja nuolaisi otsaani. Hymyilin tälle kosketin hännälläni tämän selkää: ”Näkemiin Pähkinäkorva.” Kun kolli oli kadonnut vielä viimeisen katseiden vaihdon jälkeen Kuolonklaanin metsään, lähdin kävelemään poispäin.
Olimme sopineet seuraavan tapaamisemme muutaman päivän päähän samaan aikaan kuin nytkin. Oli tuntunut vaikealta antaa hänen lähteä taas takaisin Kuolonklaaniin. Hyvästien sanominen oli joka kerta entistä vaikeampaa, vaikka tiesimme tapaavamme uudestaan. En halunnut olla erossa hänestä näin paljoa. Minttuliekki, kuuntele itseäsi! Ajatukseni olivat alkaneet kuulostaa entistä enemmän tältä viime aikoina. En olisi osannut odottaa tätä, mutta taisin olla… ihastunut Pähkinäkorvaan. Tai oikeastaan, jos totta puhutaan, se tunne oli jotain suurempaa. Joskus sain itseni rysän päältä kiinni miettimästä, haluaisiko Pähkinäkorva muuttaa Eloklaaniin. Hän pääsisi kauas tuosta klaanista, joka saattoi tappaa jäsenensä hirveänä rangaistuksena lakien rikkomisesta.
Jatkoin matkaani takaisin leiriin tuolla ajatuksella leikitellen.
Hätkähdin hereille huohottaen. Mielessäni vieläkin välkkyi ne kuvat kuolevasta Karhumyrskystä. Olin joutunut kokemaan kaiken sen kauhean uudestaan unissani. Nousin ylös ja yritin tasata pystyssä olevia karvojani. Lauhalaukka kierähti pedillään siten, että hänen uniset kirkkaan siniset silmänsä katselivat minua:
”Onko kaikki hyvin?” Kollin ääni oli hyväntuulinen kuten yleensä, vaikka hänen olemuksensa oli vastaheränneen oloinen. Naurahdin ja nyökkäsin. Sitten kolli nousi ylös, teki muutaman kierroksen ja asettui uudestaan kerälle pedilleen. Oliko aurinko edes ylhäällä?
Tassutin ulos pesästä varoen tallomasta kenenkään koipea tai häntää ja pian aamun raikas tuulahdus lävähtikin kasvoilleni. Aurinko oli erittäin matalalla, mutta näkyvissä kuitenkin. Askelsin lihaksiani venytellen lähemmäs aukion keskustaa ja yritin saada piinaavaan uneni lähetettyä kauas pois jonnekin ajatusteni pohjakerrokseen.
Olikohan Mesitähti hereillä? Aukiolla ei näkynyt jälkeäkään valkeasta kollista, joten oletin hänen olevan pesässään. Varmaankin nukkumassa. Jokin sisälläni kuitenkin sai minut menemään hiljaa kurkistamaan litteäkiven alla olevaan koloon, jossa Mesitähti yönsä vietti.
Hätkähdin vähän, kun näin päällikön vihreät raollaan olevat silmät, jotka aukesivat niiden huomatessa minut.
”Öh anteeksi. Tulin vain katsomaan oletko hereillä. Minä voin tulla myöhemmin takaisin ja lopettaa sinun häiritsemisesi”, sanoin hieman nolosti. Kollin kasvoille nousi lämmin hymy, kun hän nousi venytellen ylös.
”Ei se haittaa. En minä nukkunut, torkuin vain. Mitä asiaa sinulla oli?” päällikkö kysyi ja kallisti päätään hieman.
”Ei minulla oikeastaan ollut mitään asiaa. Ajattelin vain, että jos olisit hereillä ja tarvitsisit seuraa. En saanut oikein nukuttua, se juttu pyörii mielessäni”, tunnustin korviani aavistuksen luimistaen. Painotin sanoja tiettyjä sanoja, jotta Mesitähti ymmärtäisi mitä tarkoitin. Hän oli ainut kelle olin avautunut Punatähden käyttäytymisen aiheuttamasta järkytyksestä, enkä totta puhuen keksinyt ketään muutkaan ketä häiritä.
//Mesi? Tää on sit vähän vaa semmosta ajatusvirta tekstiä nii ei oo takuita laadusta 😀
951 sanaa
