Varjotassu
Kirjoittaja: Koivu
Varjotassu oli ollut nyt masentuneempi kuin koskaan, Eloklaanin hävittyä sodan ja jouduttua Kuolonklaanin vallan alle. Edes Eloklaanin oma leiri ei tuntunut Varjotassusta kodilta nyt, kun Mesitähti oli poissa. Joka päivä Varjotassu vajosi yhä syvemmälle epätoivoon ajatellessaan sitä, miten kurjat olot koko klaanilla oli sekä sitä, ettei hän tiennyt, näkisikö hän Mesitähteä enää koskaan. Mesitähti oli ollut Varjotassulle korvaamaton, niin ystävänä kuin mestarinakin. Päällikkö oli aina tukenut ja kannustanut häntä, alusta asti. Hän oli alkanut kokea Mesitähden eräänlaisena isähahmona itselleen. Ja nyt Mesitähti oli vangittuna jossain kaukana, niiden sydämettömien kuolonklaanilaisten kynsissä. Jokainen päivä oli Varjotassulle vain silkkaa selviytymistä.
Edes soturiksi pääseminen ei tuntunut miltään. Tai no, ei ainakaan läheskään siltä, kuin sen olisi kollin mielestä kuulunut tuntua. Varjotassu oli kuvitellut lukuisia kertoja päässään, miten Mesitähti kutsuisi kissat klaanikokoukseen ja nimittäisi hänet kunniallisesti soturiksi koko klaanin edessä – ja nyt kaiken ylpeyden, ilon ja onnistumisen tunteen peittivät suru, viha ja menetys.
Varjotassu käveli Kuolonklaanin varapäällikön, Pimentovarjon perässä Litteäkiven alla sijaitsevaan pesään käskystä. Hän ei ollut täysin varma, mistä oli kyse, joten hänen niskakarvansa nousivat pystyyn varautuneesti, kun he pysähtyivät. Koska Varjotassu ei ollut rikkonut kuolonklaanilaisten määräämiä sääntöjä, arveli hän, että kyseessä oli pakko olla hänen soturinimityksensä. Tilanne oli täysin koruton, mutta kolli ei olisi halunnutkaan toisen klaanin kissan pitävän hänelle nimitysseremoniaa; se olisi tuntunut vielä vääremmältä. Ainoa mitä Varjotassu halusi, oli Mesitähden pitämä nimitysseremonia. Musta naaras mittaili Varjotassua pienen hetken katseellaan ja ilmoitti sitten asiansa:
”Olet valmis soturiksi. Nimesi on nyt Varjoliekki.”
Varjoliekki tyytyi vain nyökkäämään koleasti. Kermanvärinen kolli vastasi naaraan katseeseen samalla mitalla, eikä räpäyttänyt silmiä kertaakaan. Hänellä ei ollut mitään, mistä kiittää Kuolonklaanin varapäällikköä.
”Saat poistua”, Pimentovarjo tokaisi, kun kolli ei sanonut mitään. Tällä kertaa Varjoliekki ei nyökännyt. Hän käveli ulos pesästä ja huokaisi helpotuksesta tupsahdettuaan ulos. Pimentovarjon läsnäolo tuntui hänestä joka kerta yhtä uhkaavalta. Hän joutui myös hillitsemään itseään syöksymästä päätä pahkaa kuolonklaanilaisen päälle, sillä inho ja viha vain kasvoivat Varjoliekin sisällä. Toinen Eloklaanin leirissä oleskeleva kissa, joka sai nämä tunteet pintaan oli Lokkitassu. Samainen kuolonklaanilainen, joka oli lähes onnistunut murhaamaan hänet taistelussa noin kaksi kuuta sitten. Lokkitassu ei tuntunut irrottavan katsettaan Varjoliekistä ja hän joutui olemaan koko ajan valppaana harmaavalkoisen kollin sijainnista.
Vasta oppilaiden pesän edustalle istahdettuaan Varjoliekki alkoi kunnolla käsittää sen: hän oli nyt soturi. Varjoliekki nousi ylös uudelleen, vilkaisi vaistomaisesti taakseen Lokkitassun varalta, ja asteli sitten rauhallisesti sotureiden pesän kohdalle. Vaikka Varjoliekki ei ollutkaan saanut soturinimeään Eloklaanin päälliköltä, niin yhdestä asiasta hän oli varma. Hän oli Eloklaanin soturi, Mesitähden soturi. Hän palvelisi Mesitähteä ja puolustaisi omaa klaaniaan vaikka kuolemaan asti. Vaikkei kovia kokenut soturi uskonutkaan näkevänsä entistä mestariaan enää ikinä, hän pitäisi lupauksensa ja tekisi vastapalveluksen Mesitähdelle suojelemalla Eloklaania. Hänelle millään muulla ei ollut enää väliä. Varjoliekki kyyristyi maahan ja ummisti silmänsä. Hän oli valmis kuolemaan, jos se tarkoittaisi sitä, että Eloklaanista tulisi entisensä. Hän oli sen velkaa Mesitähdelle. Tulevaisuus näytti vain mustalta Varjoliekin päässä.
