Käärmetassu
Kirjoittaja: Käärmis
Sypressikuiske talutti minut leirin laidalle ja kertoi miten huolissaan oli minusta. Sain huonoa omatuntoa siitä, miten paljon naaras huolehti minusta.
“En vain mahda asialle mitään. Kaikki tuntuu vain menevän alamäkeen, enkä enää tunnu tietävän mitä tehdä. Olen muutenkin huonossa kunnossa ja tuntuu, että olisi helpompaa vain mädäntyä omalle makuualuselleni ja liittyä esi-isien rivistöihin”, valitin. Hengittelin syvään ja katsoin tassujani kyynelet silmissä.
“Onko minulla edes kunnon tulevaisuutta enää. Tuntuu turhalta haaveilla pääsevänsä soturiksi, kun ei ole edes virallisia nimitysmenoja.” Katselin ympärilleni ja huomasin lähistöllä kuolonklaanin soturin. “Tuntuu siltä, että pienikin virhe ajaa minut tai klaanini tuhoon”, nau’uin hiljaa. En saa enään mielestäni niitä kertoja, kun olen nähnyt jonkun saavan rangaistuksia pienistäkin virheistä. Jos minä kuolen, en halua kuolla kuolonklaanin kissan kynsissä.”
Sypressikuiske oli hiljaa ja selkeästi odotti minun jatkavan.
“Meillä on ruokaa ja koti, mitä muuta minun pitäisi toivoa?” totesin. “Olen siltikin vaatimassa parempaa itselleni. Olen kamalan itsekäs.” Vatsani murisi nälästä ja sihahdin hiljaa. Pörhistin karvani ja yritin näyttää parempi vointiselta, mitä oikeasti oli. Nousin ylös ja yritin taas vain karata paikalta, mutta taas Sypressikuiske pysäytti minut. Hän ei selkeästi antanut minun olla yksin, rauhassa.
“Anna minun vain mennä”, pyysin.
//sype
