Pilvitassu
Kirjoittaja: Ron
En muistanut emosta juuri mitään. En tiennyt, näinkö häntä ikinä, jos näin, en muistanut hänen ulkonäköään. Emo oli ruumiiton, hänellä ei ollut kehoa. Emolla ei edes ollut nimeä. Emoa ei ole, ei ikinä ollutkaan. Minulle hän kuitenkin oli edelleen. Emo oli lämpö ja maailman ihanin tuoksu. Jos oikein keskityin, saatoin kuulla kehräyksen, josta huokui ilo ja rakkaus. Kehräys ravisteli hellästi minua, se täytti minut keveydellä ja turvalla. Olin vähällä nousta lentoon. Olisin voinut jäädä siihen tunteeseen ikiajoiksi. Vaikka emo ei ollut yhtään mitään, en olisi vaihtanut sitä mihinkään.
”Pilvipentu, nouse Litteäkivelle.”
Päällikön ääni kaikui läpi mieleni. Lämpö ympäriltäni katosi, emo hälveni. Olin taas täällä.
Ennen kuin tajusinkaan, matkasin kohti Litteäkiveä. Minulla oli kylmä. En tuntenut käpäliäni, mutta askelsin päämäärääni vaivatta, suorana kuin puu. Litteäkiven pinta oli sileä. Se ei haissut miltään, se ei tuntunut oikein miltään. Tiesin, mitä päälliköllä oli mielessään. Mesitähti taisi olla hänen nimensä. Olin kuusikuinen, tiesin sen jo. Minusta tehtäisiin oppilas. Muut pennut yleensä olivat edes jokseenkin innoissaan tässä tilanteessa. Sen joko huomasi, tai sitten vain päätteli. Olisin minäkin kait voinut iloita, oli jo ollut aikakin minun vaihtaa maisemia pentutarhasta muualle. Maailma avautui, elämä todella alkaisi. Kuka nyt ei iloitsisi?
Minua itketti. Tunne värisytti kehoani, mutta vain pääni sisältä olisi ollut mahdollista tietää sen johtuvan itkuisuudesta. En itkenyt emoa niinkään, turhautuneisuutta se lähinnä vain oli. Mikä minua turhautti? En tietänyt. Lipaisin nopeasti huuliani, keskityin enemmän päällikön katsomiseen, kuin hänen juhlalliseen kaakatukseensa. Mesitähden vaaleanvihreät silmät olivat täynnä ystävällisyyttä, kun hän viimein päästi virallisen julistuksensa ilmoille:
”Tästä päivästä siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, nimesi olkoon Pilvitassu!” päällikön ääni oli voimakas, mutta hyväntahtoinen ja rento.
Mesitähti nimitti minulle mestarin, jolle hän puheli vielä jotakin juhlavaa, kun olin jo hypännyt alas Litteäkiveltä. En kestänyt sen kosketusta enää. Litteäkivi oli vastenmielinen, siinä oli jotain pahaa. Kun en enää seisonut sen päällä, kehtasin myöntää itselleni sen näyttävän varsin surkealta.
Mestarini oli astunut edemmäs kekoon kokoontuneiden klaanikissojen joukosta niin, että minä äkkäsin hänet miltei heti. Kissa ei ollut minulle ennestään tuttu. Tunnistin kyllä hänet siten, että olin ohimennen nähnyt hänet leirissä aiemmin. En tosiaan ollut kuunnellut Mesitähteä juurikaan, mutta aivoni olivat napanneet mestarini nimen ylväiden sanojen seasta.
Harhamiete oli kuulemma nimeltään. Osuva nimi. Hänessä tosiaan oli jotakin harhauttavaa, kun häntä pääsi nyt katsomaan tarkemmin. Sitä ei kävisi kuvaileminen. Hänessä yhdistyi jonkinmoinen poissaolevuus ja terävä tietoisuus. Hän oli kuin kova kivi, joka painoi yhtä paljon, kuin hento tuulenvire.
Oloni oli vakaampi jo koskettaessani neniä hänen kanssaan. Minusta tuntui, että näytin omituiselta, mutta mestarini ei sitä reflektoinut. Hänen ylenpalttinen lauhkeutensa purkautui hänen nenästään, joka kuin söi pienen kehoni. Minussa heräsi jotain uutta. Nöyryyttä. Vaikka mitä saatoinkaan näistä muista ajatella, Harhamietettä sopi totella. Joku tuntui sanovan minulle niin. Klaani hurrasi nimeäni.
“Pilvitassu! Pilvitassu!”
Kyllä, kyllä. Minä olen Pilvitassu.
//452 sanaa
