Kuutamopentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Korppisiipi pesi tänään Kuutamopennun turkkia erityisen huolellisesti. Hän ei jättänyt karvaakaan ojentamatta, ja Kuutamopennulla alkoi pikkuhiljaa olla hieman tukala olo. Hän katsahti taivaalle, jossa aurinko oli melkein saavuttanut lakipisteensä.
”Jännittääkö sinua?” heidän vieressään päivää paistatteleva Nokilintu kysyi yllättäen. Kuutamopentu käänsi katseensa isoemoonsa ja nyökkäsi. Häntä todellakin jännitti – oppilaaksi pääseminen oli kuin uuden luvun aloittaminen hänen elämässään!
”Kyllä se hyvin menee. Jos sinun isäsikin selvisi sen koulutuksen, niin kyllä sinäkin”, vanha naaras raakkui kannustavasti ja hymyili lempeästi pojantyttärelleen.
Helppohan hänen on sanoa, Kuutamopentu ajatteli ja siirsi sitten huomionsa takaisin Litteäkiveen, jonka päälle Mesitähden pitäisi nousta hetkenä minä hyvänsä. Hän ei käynyt edes soturikoulutusta. Huolimatta vanhempiensa ja isovanhempiensa erakkotaustoista Kuutamopentu oli ylpeä juuristaan. Hiilihammas ja Korppisiipi olivat olleet mukana luomassa Eloklaanin tulevaisuutta, ja nyt Kuutamopennullakin oli etu ja oikeus olla osana sitä.
Korppisiipi nuolaisi hänen korvallistaan vielä kerran, jolloin Kuutamopentu sai myös tarpeekseen puunaamisesta ja vetäytyi kauemmaksi. Hän mulkaisi emoaan hiukan turhautuneena ja kallisti päätään alaspäin ylettääkseen rapsuttamaan korvantaustaansa takajalallaan. Korppisiipi huokaisi.
”Ja minä kun juuri sain sen niin siistiksi”, hän harmitteli. Kuutamopentu pyöritteli silmiään.
”Ei epäsiisti turkki estä minua pääsemästä oppilaaksi!” hän vastasi ja pudisteli päätään. Hänestä alkoi tuntua, että emo hermoili hänen puolestaan enemmän kuin hän itse. ”Seison tuolla edessä ihan vain hetken verran, eikä kukaan ehdi sinä aikana arvostella, kuinka hyvin tai huonosti olen laittautunut tilaisuutta varten.”
Mustavalkoisen soturittaren naamalle levisi huvittunut hymy, joka sai myös Kuutamopennun kireän ilmeen pehmenemään. ”Siinä olet kyllä oikeassa”, Korppisiipi naukaisi. ”Ehkä pari sojottavaa karvaa siellä täällä ei haittaa.”
Kuutamopentu virnisti, ja juuri silloin hän kuuli Mesitähden kajauttavan kutsuhuudon aukion keskeltä. Pennun korvat ponnahtivat pystyyn ja hän kääntyi katsomaan päällikön suuntaan sydän pamppaillen. Nyt se oli menoa!
”Kuutamopentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Kuutamotassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Utusielu. Toivon, että Utusielu siirtää kaiken tiedon sinulle.” Mesitähti oli kutsunut Kuutamotassun seisomaan eteensä, ja nyt hän kutsui hännän eleellä oppilaan uutta mestaria paikalle. Kuutamotassu tunsi turkkinsa väreilevän jännityksestä, kun kilpikonnalaikukas naaras tuli seisomaan hänen viereensä. Utusielu vilkaisi Kuutamotassua nopeasti ja hymyili.
”Utusielu, olet jälleen valmis ottamaan uuden oppilaan. Olet saanut hyvän koulutuksen, ja olet osoittanut olevasi hyvä opettaja ja luotettava soturi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle”, Mesitähti jatkoi. Sen jälkeen seurasi osuus, jota Kuutamotassu oli odottanut sekä pelännyt – heidän olisi kosketettava neniä uuden mestarin kanssa koko klaanin nähden.
Utusielun rauhallinen olemus sai kuitenkin lopulta myös Kuutamotassun rentoutumaan, ja seremoniallinen ele sujui ongelmitta. Klaani toisti muutaman kerran uuden oppilaan nimeä, minkä jälkeen Kuutamotassu meni tervehtimään perhettään.
”Onneksi olkoon, Kuutamotassu”, Hiilihammas maukui lämpimästi ja tuli koskettamaan kuonollaan tyttärensä otsaa. Myös naaraan vanhemmat sisarukset, Mehiläistassu, Ampiaistassu ja Kimalaistassu, kävivät lausumassa nopeat onnittelunsa, ennen kuin hävisivät mestareidensa kanssa jonnekin. Kuutamotassu toivoi voivansa lähentyä paremmin sisarustensa kanssa nyt, kun oli päässyt oppilaaksi.
”Oletko valmis lähtemään reviirikierrokselle?” Utusielu asteli hänen luokseen. Kuutamotassu katsahti uuteen mestariinsa silmät loistaen – hän oli odottanut kovasti pääsevänsä näkemään metsän ja nummet!
”Todellakin!” hän vastasi innostustaan peittelemättä. Vanhempi naaras naurahti ja käänsi sitten katseensa Hiilihampaaseen, joka katseli tytärtään lämpimästi Korppisiiven viereltä.
”Palautan hänet takaisin ehjänä”, soturitar lupasi tabbykuvioiselle kollille, joka virnisti.
”Jos minä selvisin hengissä sinun oppilaanasi, niin kyllä selviää Kuutamotassukin”, Hiilihammas vitsaili, ja vasta nyt Kuutamotassulle valkeni, että Utusielu oli toiminut mestarina myös hänen isälleen.
Utusielu myhähti ja kutsui sitten Kuutamotassun peräänsä hännän heilautuksella lähtiessään tassuttamaan leirin sisäänkäynnin suuntaan. Kuutamotassu seurasi hänen kannoillaan karvojaan innostuneena pörhistellen.
Kun Kuutamotassu palasi mestarinsa kanssa reviirikierrokselta, oli jo hämärää. Naaraan jokaista paikkaa särki, eikä hän tuntenut enää tassujaan. Hän ei ollut ikinä kävellyt niin pitkää matkaa!
”Mahdat olla väsynyt”, Utusielu naukaisi myötätuntoisesti ja kosketti oppilaansa lapaa hännällään. ”Käy hakemassa itsellesi syömistä tuoresaaliskasasta ja mene tekemään itsellesi peti.”
Kuutamotassu ei pistänyt vastaan. Hänen ei kuitenkaan ollut nälkä, joten hän päätti tehdä ensin vuoteensa valmiiksi ensi yötä varten. Hän haki sammalia parantajan pesältä ja muotoilu siitä taitavasti itselleen sopivan nukkumapaikan, kuten Korppisiipi oli häntä opettanut. Hän oli emolleen kiitollinen siitä, että tämä oli valmistellut hänet niinkin hyvin.
Ennen nukkumaanmenoa Kuutamotassu kävi hakemassa vielä tuoresaaliskasasta hiiren ja hotki sen suihinsa nopeasti. Täysi vatsa pisti väsyttämään kahta enemmän, ja Kuutamotassu nukahtikin saman tien, kun hän käpertyi sammaliin.
Tuttu metsä ympäröi Kuutamotassua, kun hän heräsi unimaailmassa. Tällä kertaa hän heräsi lähellä jokea, joka oli esiintynyt hänen unissaan jo useampaan kertaan. Vaistomaisesti naaras kulki kohisevan veden äänen suuntaan, tietämättä oikein itsekään, mitä etsi.
”Hei.”
Kuutamotassu tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, kun hän kuuli matalan äänen puhuvan hänelle. Hän käännähti hätkähtäen katsomaan rotevaa kollikissaa, jonka toinen korva oli revennyt. Naaras tunnisti kissan samaksi, jonka oli nähnyt unissaan aiemminkin. Koskaan ennen kissa ei ollut kuitenkaan puhunut hänelle saati sitten vaikuttanut edes tiedostavan hänen läsnäoloaan. Nyt jokin oli kuitenkin muuttunut.
”Hei”, Kuutamotassu vastasi hieman epäröiden. Hän tutkaili muukalaista katseellaan. ”Kuka sinä olet?”
Kissa katsoi häntä vaaleanvihreät silmät hämmennyksestä laajentuen. ”Sinäkö kuulet minut?”
Kuutamotassu huiskaisi häntäänsä. ”Ja näen.” Kun kolli ei heti vastannut hänen kysymykseensä, hän kysyi uudelleen: ”Kuka sinä olet?”
”Kysyjä esittäytyy ensin”, kissa murahti ja katsoi Kuutamotassua epäluuloisesti.
Kuutamotassu mietti, olisiko tämä oikeasti voinut olla Tähtiklaanista, jos tämä ei edes tiennyt hänen nimeään. ”Nimeni on Kuutamotassu, ja olen Eloklaanista”, hän vastasi.
Kissa silmäili häntä hetken ikään kuin arvioiden ja naukui sitten: ”Voit kutsua minua Tiikeriksi.”
Kuutamotassu meni hiukan hämilleen. Miksi ihmeessä hän puhui unessaan jonkun erakon kanssa? Tuskin erakko oli kuullut Tähtiklaanista saati sitten toimi sen lähettiläänä.
”Tiikeri”, Kuutamotassu toisti.
Tiikeri nyökkäsi. ”Niin.”
”Tiedätkö sinä mikä Eloklaani on? Et vaikuttanut ihmettelevän, kun kerroin olevani sieltä.”
”Ehkä tiedänkin.”
Kuutamotassu tunsi olonsa entistä hämmentyneemmäksi. Hänellä oli niin paljon kysyttävää. Miksi hän näki Tiikeriä unissaan, jos tämä ei kerran ollut edes klaanikissa? Mikä yhteys tällä kaikella oli mihinkään?
Ennen kuin naaras ehti esittää yhtäkään noista kysymyksistä, uni alkoi hälvetä. Viimeinen asia, jonka hän näki ennen heräämistä, olivat Tiikerin vaaleanvihreät silmät.
