Talvikkitakku
Kirjoittaja: Aura
“Miten sinä saatoit käyttäytyä noin typerästi, Talvikkitakku! Minä alan olemaan nyt todella kypsä sinun jatkuviin temppuiluihin”, Mesitähti jyrähti Talvikkitakulle ja katsoi tytärtään kyllästyneen näköisenä. Naaraskissa hännänpäineen vääntyili vaivaantuneena. Olihan hän järjestänyt… asioita ja vähintäänkin eloa Eloklaaniin, mutta niin oli Mesitähtikin.
“Sinuna minä en yhtään soittaisi suutasi!” Talvikkitakku sylkäisi ja tuijotti Mesitähteä tulistuneena. Naaraan sanoista tirskui katkeruus, viha eikä niissä ollut tippaakaan kunnioitusta.
“SINÄ aiheutit sodan Kujakissayhteisön ja meidän välille. SINUN takiasi Eloklaanista kuoli kissoja”, Talvikkitakku jatkoi sähinäänsä ja joutui pidättelemään itseään, että ei kävisi Mesitähden kimppuun.
“Ja SINÄ hylkäsit minut ja keskitit elämäsi jonkun Tähtimötaivaan ja Kortetuikkeen ympärille. Olet oksettava, Mesitähti. Sinä vain otat ja otat muilta kissoilta, mutta sinä et koskaan anna muille mitään. Minä VIHAAN SINUA ja toivon, että sinä kuolet. Toivon, että joku riistää sinulta vallan ja joudut kokemaan tuskallisen kuoleman. Sellaisen minkä Kuutamolaine olisi kokenut, jos siinä olisi oikeasti ollut kuolonmarjoja”, Talvikkitakku huusi isälleen eikä säästellyt sanoissaan. Naaraan rinnassa roihusi liekki, joka oli täynnä negatiivisia tunteita. Talvikkitakku vetäisi muutaman kerran syvään henkeä ja tuijotti kollia silmät suurina.
“Minulla ei ole sinulle enää mitään sanottavaa, ikinä. Älä enää koskaan lähesty minua tai minä kynsin sinulta silmät päästäsi. Minun pitää nyt mennä, ilmoita vaikka Korppisiivelle minun rangaistukseni”, Talvikkitakku naukaisi lopulta. Hän ei ollut varma mistä hänen yllättävä raivonpuuskansa oli tullut. Naaras oli todella pitkävihainen eikä hän ollut koskaan antanut isälleen anteeksi sitä, että hän oli joutunut kokemaan olonsa ulkopuoliseksi. Mesitähti oli tehnyt niin paljon pahoja asioita. Sen lisäksi Talvikkitakku tunsi olonsa päivä päivältä yksinäisemmäksi. Hän ei kestänyt ajatusta torjutuksi tulemisesta, joten hän vain ärsytti kissoja ja yritti sitä kautta näyttää kiinnostuksensa. Kuutamolainettakaan ei enää kiinnostanut, naaras tunsi itsensä todella ulkopuoliseksi ja se sattui.
Toinen kissa ketä naaras ei voinut sietää oli Kortetuike, hänen veljensä. Kortetuike näytti niin paljon Mesitähdeltä, että soturi meinasi yökätä. Luonteensa puolesta kolli muistutti myös todella paljon Mesitähteä, yhtä pehmeä ja sisältä varmastikin yhtä mätä. Talvikkitakku ei ollut tutustunut pikkuveljeensä eikä häntä kiinnostanutkaan. Hän oli omat johtopäätöksensä tehnyt ja ne riittivät hänelle vallan hyvin.
Punaruskea marssi päällikönpesästä karvat pörhöllä ja tulistuneena. Hän ei voinut sietää sitä, että häntä yritettiin komennella tällä tapaa. Talvikkitakku tuhahteli itsekseen tömistellessään parantajanpesälle. Hän halusi mennä katsomaan miten Kuutamolaine voi ja naaras oletti, että mustavalkoinen oli edelleen Leimusilmän hoivassa. Soturinaaras tunsi selässään kissojen oudoksuvat katseet. Olihan hän järjestänyt aikamoisen kohtauksen. Talvikkitakusta tuntui, että hän ei muuta osannutkaan. Mihin tahansa hän menikin, häntä seurasi vain kaikenlaiset konfliktit ja huutokohtaukset. No, se saattoi johtua siitä, että naaras oli yleensä itse se kuka ne kohtaukset järjesti..
Talvikkitakku kurkisti parantajanpesään ja kurtisti kulmiaan nähdessään Virnakukan. Mitä tuo täällä teki? Eihän Kuutamolaine edes tuntenut häntä, ei naaras ainakaan ollut koskaan maininnut tuntevansa Virnakukan.
“Ala painua täältä, minulla on Kuutamolaineelle asiaa”, Talvikkitakku sähähti, mutta Virnakukka ei liikahtanutkaan, vaan kohotti toista kulmaansa hieman huvittuneena.
“Talvikkitakku, kuinka sinä edes kehtaat kaiken tämän jälkeen puhua tuolla tapaa. Minä päätän kuka täällä vierailee ja sinä et ole yksi niistä kissoista kenen seurassa juuri nyt haluaisin viettää aikaa”, Kuutamolaine puuskahti turhautuneena, mutta Talvikkitakku marssi Vienotassun ohitse syvemmälle parantajanpesään. Hän oli päättänyt puhua Kuutamolaineelle ja hän sen myös tekisi. Talvikkitakku tiesi, että hänen pitäisi pyytää anteeksi ja hän myös halusi pyytää anteeksi, mutta hän ei vain tiennyt miten hän sen tekisi. Ja hän oli jo valmiiksi aloittanut rähjäämisen, joten sillä linjalla oli vain helpompi jatkaa. Naaras ei vain osannut niellä ylpeyttään. Usein Talvikkitakusta tuntui, että se oli ainoa asia mikä hänellä oli jäljellä.
“No, Virnakukka. Eikö sana kuulu vai eikö se tehoa?” Talvikkitakku jatkoi ja sivuutti tyystin Kuutamolaineen sanat.
“Jos sinulla ei ole mitään muuta, niin minulla ja Virnakukalla tässä oli juttu kesken”, naarassoturi huokaisi ja katsoi punaruskeaa naarasta kyllästyneenä.
“Minä tulin kysymään haluaisitko lähteä joelle? Siellä saattaa olla jo sorsanpoikasia uiskentelemassa”, Talvikkitakku kysyi, mutta jo pelkästään Kuutamolaineen ilme kertoi hänen vastauksensa.
