Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Päivä oli normaali, vaikkakin kylmempi kuin aiemmat. Puita voimakkaasti riepotteleva hyinen viima muistutti, miten lähellä lehtikato oli. Puhuri iskeytyi puiden oksiin ja sai heikoimmat lehdet irtaantumaan. Ne leijailivat omia reittejään ensin ylöspäin, mutta laskeutuivat sitten alas aivan kuin tanssien.
Lehtisateessa oli jotakin sanoinkuvailemattoman kaunista. Vaikka sitä seurasikin lehtikato, minä pidin lehtisateesta. Puiden värit olivat muuttuneet viherlehden vihreästä ruskan väreihin.
”Kaunis päivä”, Aurinkokajon pehmeä naukaisu kantautui takaani. Käännähdin kilpikonnakuvioisen soturin puoleen. Naaras oli nostanut keltaisen katseensa kohti puiden latvoja.
”Niin on”, vastasin hymyillen. Katsoin hetken ajan kumppaniani silmiin etsien itsestäni sitä rakkauden kipinää, joka oli joskus ollut vähällä syttyä naarasta kohtaan. Tuijottaminen oli turhaa. Olin katsellut Aurinkokajoa epätoivoisena ties kuinka paljon, mutten vain löytänyt sitä rakkauden tunnetta. Toki minut valtasi hurja lämmin olo Aurinkokajoa katsellessani. mutta niin kävi, kun katsoin ketä tahansa eloklaanilaista.
”Lähdetäänkö kävelylle?” kilpikonnakuvioinen soturitar kysyi ja laski katseensa minuun. Väänsin kasvoilleni taas väkinäisen hymyn ja nyökkäsin.
”Mennään vain.”
Aurinkokajo lähti iloisesti hipsimään leirin pääaukion halki kohti piikkihernetunnelia. Minä seurasin häntä häntä pystyssä, mutten kovinkaan innoissani. Tuntui kamalalta viettää aikaa kissan kanssa, joka rakasti minua koko sydämestään, mutta jota minä en itse rakastanut. Se oli niin kovin väärin Aurinkokajoa kohtaan, mutta olisiko enemmän väärin kertoa moinen asia suoraan? Aurinkokajo loukkaantuisi varmasti perin pohjin, eikä ikinä antaisi minulle anteeksi valheitani.
En ehtinyt sukeltaa hämärään piikkihernetunneliin, kun rautainen veren tuoksu leijaili sieraimiini. Se sai kehoni jähmettymään, ja odotin kauhulla tunnelissa parhaillaan olevia kissoja. Askeleet lähestyivät. Ensin leiriin asteli Hillasielu, jonka katse oli surun murtama. Pieni valkea kolli kohtasi katseeni ja lausui:
”Olen pahoillani.”
Sydämeni tuntui jättävän lyönnin väliin, kun näin seuraavan tulijan. Lauhalaukka raahasi pääaukiolle valkean kissan. Sillä silmänräpäyksellä Aurinkokajo rojahti maahan.
”Ei!” naaras parkaisi onnettomana. Lauhalaukan ilme oli synkkä, kun soturi laski nuoren kollin pääaukion kovalle maalle. Kyyneleet kohosivat silmiini katsellessani elotonta Karpalonenän ruumista. Ensin minut valtasi vain suru, mutta huomatessani poikani turkilla olevat ruhjeet, käännyin kohti Lauhalaukkaa, jonka jälkeen leiriin oli tullut kolme muuta kissaa; Okraviiksi, Lakkakuiske ja Tyrskytassu.
”Mitä tapahtui?” kysyin oranssin ja valkean kirjavalta soturilta. Karpalonenä ei ollut ainoa ruhjeilla oleva kissa, sillä Tyrskytassun turkista oli lähtenyt karvatukkoja ja oppilas vaikutti kaikin puolin kauhistuneelta. Tuo tuijotti herkeämättä Karpalopunan elotonta ruumista ja pienen kollin keho tärisi onnettoman oloisesti.
”Kuolonklaanilaiset hyökkäsivät Tyrskytassun ja Karpalonenän kimppuun”, Lauhalaukka lausahti matalalla äänellä ja katsoi minua suoraan silmiini. Entisen kuolonklaanilaisen kasvoilta saattoi lukea, miten vihainen hän oli. Kissan sanat kuullessani myös minusta tuli vihainen. En ollut koskaan kokenut tällaista vihaa ketään koskaan.
Joku kapinen kuolonklaanilainen oli mennyt ja riistänyt viattoman poikani hengen omassa kodissamme. Tästä kuolonklaanilaiset eivät pääsisi niin helpolla. He vastaisivat minulle teostaan.
Ravistelin päätäni. En halunnut antaa vihalle niin suurta valtaa mielessäni. Ummistin silmäni työntääkseni raivon pois. En minä ollut tällainen. Viha ei ollut koskaan hyvä vaihtoehto. Avatessani taas silmäni näin Karpalonenän.
Ajatus siitä, ettei soturi enää koskaan avaisi meripihkaisia silmiään tuntui tekevän minut hulluksi. En voisi enää koskaan vaihtaa ajatuksia hänen kanssaan, eikä hän saisi koskaan omaa perhettä. Karpalonenä oli nyt Tähtiklaanissa, eikä sieltä ollut paluuta. Kuolema oli ikuista ja niin lopullista.
Pääaukio oli täyttynyt kissoista. Kuljin hitain askelin poikani luokse. Aurinkokajo oli jo kumartunut nuolemaan nuoren soturin haavoja, ja minä tein samoin.
En ehkä rakastanut Aurinkokajoa, mutta tämän surun me jaoimme yhdessä. Karpalonenä oli meidän poikamme, ja pennut yhdistivät meidät aina. Kukaan muu ei tiennyt, miten paljon me olimmekaan menettäneet.
//541 sanaa
