Kortetuike
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Kuusihännän valvojaisista oli kulunut miltei vuorokausi. Klaaninvanhimmat yhdessä Hiilihampaan, Salviakatseen ja Väärävarjon kanssa olivat kantaneet soturin ruumiin ulos leiristä haudattavaksi. Varpulaulu oli vetäytynyt levolle soturien pesään loppumenojen ajaksi, ja minä olin jäänyt norkoilemaan pesän edustalle siltä varalta, että hän tarvitsisi minua.
Ystäväni oli lopulta nukkunut niin pitkään, että olin käynyt pyytämässä Korppisiiveltä lupaa jättää päivän partiot toistaiseksi väliin, jotta voisin olla hänen luonaan, kun hän heräisi. Varapäällikkö oli ollut hyvin ymmärtäväinen asian suhteen, ja niinpä minä olin asettunut vahtiin soturien pesälle. Jossain vaiheessa uni tuli kuiskuttelemaan minunkin korvaani ja torkahdin hetkeksi Varpulaulun vuoteen viereen.
Havahduin äkisti hereille kuullessani Varpulaulun paniikin sekaisen mourunan korvani juuresta. Pääni ponnahti ylös tassujeni päältä ja katsahdin ystäväni suuntaan silmät hieman säikähtäneesti ammollaan. Kirjavaturkkinen kolli vääntelehti vuoteessaan levottomasti ja uikutti unissaan. *Hän näkee painajaista*, ajattelin myötätuntoisesti.
Varpulaulu näytti niin kärsivältä nukkuessaan, että minun oli pakko yrittää herättää hänet. Siirryin hänen viereensä ja kokeilin alkuun hellästi tökkiä häntä hereille, mutta kun se ei tepsinyt, otin häntä varovasti kiinni lavasta tassullani ja ravistelin häntä hieman rivakammin samalla kutsuen häntä nimeltä. Se tepsi, ja soturin siniset silmät rävähtivät auki kauhua täynnä. Tajusin nopeasti, että Varpulaulu ei todellakaan voinut hyvin: työnnettyään minut kauemmaksi hän pomppasi jalkeille samalla vauhkoontuneesti ympärilleen vilkuillen. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, kolli oli jo vilahtanut ohitseni ulos pesästä, törmäten matkalla Aurinkoroihuun. Kellertävä soturi katsahti ensin Varpulaulun perään ja sitten minuun.
“Varpulaulu!” huudahdin hieman ahdistuneena. Mihin hän oli oikein menossa?
Seurasin ystävääni aukiolle, missä soturi säntäili pitkin poikin leiriä aivan vauhkopäisenä, törmäten seinästä toiseen kuin päätön metsäkana.
Aurinkoroihu tuli viereeni. “Mikä Varpulaululla on hätänä?” soturi kuulosti huolestuneelta.
En tiennyt, mitä vastata, sillä olin itse miettinyt ihan samaa. “Hakisitko Leimusilmän parantajan pesältä? Minä yritän rauhoitella hänet.” *Jos vain osaan*, lisäsin mielessäni.
Aurinkoroihun riennettyä parantajan pesälle minä lähdin lähestymään silminnähden paniikissa olevaa Varpulaulua, joka oli päättömän juoksentelunsa lopetettuaan perääntynyt nurkkaan ja kyyhötti siellä silmät selällään, turkin jokainen karva pystyssä sojottaen. Pidin häneen useamman hännänmitan välimatkan, sillä en tahtonut ahdistaa häntä enää yhtään enempää. Kyyristyin maan tasolle ja katselin häntä silmät huolestuneesti kimmeltäen.
“Varpulaulu”, aloin puhella hänelle tyynnyttelevästi, “ei ole mitään hätää. Sinä olet turvassa. Leimusilmä on tulossa auttamaan sinua. Hän tietää, miten sinun oloasi voidaan helpottaa, jos vain annat hänen auttaa – annat meidän auttaa.” Toivoin todella, että sanani menisivät perille soturin hätääntyneestä mielentilasta huolimatta. Vielä enemmän toivoin, että Leimusilmä ehtisi paikalle, ennen kuin Varpulaulu keksisi, mistä pääsi ulos leiristä.
//Varpu? D:
