Nopsaliekki
Kirjoittaja: Saaga
Palattuamme leiriin Mesitähden kanssa päätin painua nukkumaan. Käperryttyäni kerälle pesälleni en kuitenkaan enää tuntenut oloani lainkaan väsyneeksi. Katselin hiljaisena pesäni reunan yli lepuuttaen leukaani siinä. Mietin nousisinko kuitenkin vielä ylös ja kävisin vähän kävelemässä leirissä ennen nukkumista. Nousin ja sujahdin pienestä onkalon suuaukosta aukiolle. Aurinko oli laskenut ja taivas oli tummunut mustaksi. Tähdet muodostivat taivaalle kauniin janan. Jotkut kutsuivat sitä Hopeahännäksi ja uskoivat sen olevan ilmestymä esi-isistään. Ymmärsin halun uskoa Tähtiklaaniin, mutta en itse pystynyt ymmärtämään sitä lainkaan. Toivoin, että joskus ymmärtäisin ja vaikken uskoisi olisin kuitenkin perillä klaanini tavoista ja perinteistä. Aukio oli hiljainen, mutta varjoissa silti liikkui vielä jonkin verran kissoja. Sujahdin uloskäynnistä reviirin puolelle nyökäten tervehdyksen Hilehuurteelle, joka oli vartiossa. Kolli katsoi minua kysyvästi, mutta pudistin päätäni ja kiirehdin aluskasvillisuuteen. Halusin olla yksin.
Harpoin joen alajuoksulle, jossa astinkivet johtivat joen toiselle puolelle. Loikkasin ensimmäiselle kivelle. Takajalkani saivat hyvän pidon kivestä. Katsoin seuraavaa ja tähtäsin. Levitin käpäläni seuraavaan hyppyyn. Noin vain pääsin ylittämään joen ja olin koivumetsän puolella. Koivut olivat jo tiputtaneet suuren osan lehdistään ja niiden värikäs kirjo peitti maata kauniisti. Pujahdin saniasten välistä varjoihin. Kuun voimistuva valo loi valkoisen hohteen metsään. Kuun valo oli minusta kauniimpi kuin auringon valo. Kuun valo teki kaikesta etenkin valkoisista koivuista hohtavia pimeässä metsässä. Loikkasin aluskasvillisuudesta yhdelle kivelle, joka reunusti muiden mukana kieloniittyä. Kukkien lehdet rusehtivat ja niiden kukat olivat jo muuttuneet marjoiksi. Jokainen klaanin jäsen tiesi jo pienestä pitäen, että kieloihin ei saanut koskea. Ne olivat hyvin myrkyllisiä. Viherlehden aikaan kuitenkin kauniit kukat houkuttelivat aina nuoria kauniista luonnosta innostuneita oppilaita. Muistin kuinka itsekin olin lumoutunut hienon kielon kukista ja halunnut poimia sellaisen viedäkseni sen pesälleni, kun vielä asuin Jupiterin kanssa, mutta isä oli varoittanut minua. Hän oli kertonut minulle kaiken oleellisen metsästä. Hänen ansiostaan tiesin tasan tarkkaan mitä kasveja tuli välttää.
Hetken kuun valossa istuskeltuani nousin ja lähdin kiviä pitkin kohti leiriä.
