Kultasiipi
Kirjoittaja: Auroora
Yhdessä yössä kaikki oli kääntynyt päälaelleen. Kuolonklaanin kissat yhdessä joidenkin kujakissojen kanssa olivat hyökänneet Eloklaanin leiriin ja ajaneet klaanimme kodistamme. Olin ollut leirissä hyökkäyksen tapahtuessa. Vaikka taidoissani ei ollutkaan missään nimessä kehumista, olin tehnyt kaikkeni puolustaakseni klaanitovereitani ja leiriä, kuten muutkin niistä harvoista eloklaanilaisista sotureista, jotka olivat olleet paikalla. Meitä oli kuitenkin auttamattomasti liian vähän, ja lopulta kieron juonittelun avuin kujakissat ja Kuolonklaani saivat meidät häädettyä kauas nummien takaisille kukkuloille, jonne perustimme uuden leirimme.
Taistelusta asti olin ollut tavallista kiireisempi. Parantajat olivat joutuneet jättämeen suuren osan yrteistään entiseen leiriimme, ja leijonaosa jäljelle jääneistä oli kulunut taistelussa haavoittuneiden paikkaamiseen. Viime päivinä olin auttanut Liljatuulta ja Leimusilmää aina kun partioilta ehdin, mutta panostuksestani huolimatta tilanne yrttien suhteen oli kerrassaan surkea. Monia yrteistä ei edes löytynyt näiltä seuduilta, sillä nummet olivat useille kasveille liian karuja kasvuympäristöjä. Ne harvat yrtit, joita teoriassa pitäisi näiltä alueilta löytää, olivat hautautuneet paksun lumivaipan alle. Tilanne oli huolestuttava, erittäin huolestuttava: vaikka lehtikato olikin loppumassa, viheryskän kaltaiset vaaralliset taudit levisivät edelleen nopeasti ja lisääntyneiden rajakahakoiden myötä sotureita palasi leiriin haavoittuneina yhä useammin. Yrttejä ei ollut koskaan tarvittu yhtä kipeästi kuin nyt.
Koska kaikki aikani kului joko partiointiin tai parantajien avustamiseen, olin jatkuvasti uupunut ja stressaantunut. Yritin edelleen olla lempeä ja auttavainen itseni ja pitää yllä toivoa klaanin kissojen keskuudessa, mutta päivä päivältä hermoni tuntuivat vain kiristyvän. Hymyni olivat muuttuneet väkinäisemmiksi ja kieleni terävämmäksi. Olin kärkäs tiuskimaan muille, kun he kävivät hermoilleni, mikä ei ollut ollenkaan tapaistani. Lepääminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, sillä klaanini tarvisi minua nyt enemmän kuin koskaan.
Ystäväni tekivät arjestani hiukan helpommin suodatettavan, etenkin Ampiaispisto. Emme ehtineet viettämään aikaa yhdessä aivan joka päivä, mutta menetetyn ajan kolli korvasi pyörimällä jatkuvasti ajatuksissani. Olin huomannut, ettei suhtautumiseni Ampiaispistoon ollut aivan samanlainen kuin muihin ystäviini. Kukaan muu ei vetänyt minua puoleensa yhtä voimakkaasti tai saanut sydäntäni hakkaamaan yhtä kiivaasti. Kenties olin hiukan ihastunut häneen – enkä oikeastaan vain hiukan – mutta en uskaltanut kertoa soturille tunteistani. Pelkäsin, ettei hän tuntisi samoin minua kohtaan, ja pilaisin vain ystävyytemme kertomalla hänelle. Ampiaispisto oli paras ystäväni, enkä halunnut menettää häntä.
Siltikään en voinut olla haaveilemasta todellisuudesta, jossa Ampiaispisto tunsi samoin minua kohtaan, kun tämä tuli pyytämään minua partioni jälkeen kävelylle. Korvanpäitäni tuntui polttelevan, kun hän huomautti, ettemme olleet viettäneet kahdestaan aikaa hetkeen. Ajatus meistä kahdesta tuskin sai Ampiaispiston sydäntä kuitenkaan lyömään yhtä villisti kuin omaani.
“Tietysti lähden”, kehräsin iloisesti ja riensin jo leirin uloskäyntiä kohti. Tarkoituksenani oli ollut partion jälkeen lähteä etsimään kultapiiskua nummilta, mutta se saisi nyt odottaa. Tunsin oloni hiukan syylliseksi, mutta ehtisin vielä illalla keräämään yrttejä, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että pääsisin nukkumaan vasta myöhään.
Kuulin Ampiaispiston askeleet takaani, kun hän harppoi lumisen maan halki perääni. Kun soturi kiri minut kiinni, vilkaisin häntä hymyillen, vaikka ilmeessäni olikin vakavuutta.
“En haluaisi puhua tästä kanssasi, koska toivoisin, että meillä voisi yhdessä olla aina hauskaa ja huoletonta”, sanoin pudistaen päätäni, “mutta en voi vieläkään uskoa, että Kuolonklaani petti meidät. Miksi ihmeessä he ajoivat meidät kodistamme?”
Kiireisyydessäni oli se hyvä puoli, ettei minulla yleensä ollut aikaa miettiä tapahtunutta. Kuitenkin näinä hetkinä, kun saatoin antaa mieleni kulkea soturin velvollisuuksista ja tyhjistä yrttivarastoista muualle, palasin aina siihen hetkeen, kun vihollisemme rynnistivät puolustamattomaan leiriimme. Heidän tarkoituksenaan ei selvästi ollut pelkästään häätää meitä, vaan myös riistää mahdollisimman monen eloklaanilaisen henki, aivan sama oliko kyseessä täysikasvuinen soturi, klaaninvanhin vai pentu. Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin, kun muistin kuolonklaanilaisten ja kujakissojen julmat ilmeet. Osa heistä oli tuntunut oikein nauttivan siitä, että he pääsivät surmaamaan viattomia kissoja. Pudistin päätäni kuin karistaakseni nuo ajatukset mielestäni.
“Olen niin iloinen siitä, että olet ystäväni”, naukaisin ja hymyilin taas. “Kaikki olisi paljon synkempää ilman sinua.”
//Amppari? :O
