Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Onneni tuntui ehtymättömältä. Katsellessani Korppisiiven suloisia kasvoja en voinut pidätellä kasvoilleni pyrkivää hymyä. Parin kuun jälkeen me emme olisi enää kaksin – meillä olisi oma perhe.
”Sinun pitäisi mennä lepäämään”, sanoin sukiessani kumppanini korvia koko päivän kestäneen sateen jälkeisessä ilta-auringon valossa. Korppisiipi makasi vieressäni oikosenaan ja nojasi kevyesti päällään lapaani.
”Pennuilla ei ole vielä mikään kiire. Voin suorittaa soturin tehtäviä samalla lailla kuin sinäkin”, naaras muistutti avaamatta silmiään. Päästin pitkän huokauksen ja silitin hellästi hännälläni hänen selkäänsä.
Jos minulla vain olisi valtaa Korppisiiven tekemisissä, olisi hän nyt nukkumassa pentutarhassa ja pitämässä huolta itsestään sekä tulevista pikkuisistamme. Sisimmässäni tiesin kuitenkin, että hän oli oikeassa: pennut eivät syntyisi vielä pitkään aikaan ja klaani tarvitsi häntä nyt enemmän kuin koskaan kun lehtikato oli tekemässä tuloaan.
Laskin leukani Korppisiiven päälaelle ja katselin ympärillämme avautuvaa leiriä. Aukiolle oli hajaantunut muutaman soturin ryppäitä, joissa kissat puhuivat matalalla äänellä ja päät lähekkäin. Huomasin heidän häntiensä huiskivan ympäriinsä hieman hermostuneen oloisesti, ja olin näkevinäni heidän vilkuilevan meidän suuntamme samalla kun keskustelivat kiivaasti jostakin asiasta, mutta sysäsin epäilykseni syrjään – ei meistä kukaan puhunut mitään pahaa. Oli klaanille vain iloinen asia, että sinne syntyi uusia pentuja. Juuri niistä Eloklaanin tulevaisuus muodostui.
Orava kiipesi puunrunkoa pitkin pikkuiset kynnet kaarnalla rapisten. Lähestyin sitä varovasti asetellen käpäläni huolella joka askelella. Jännitin vatsaani estääkseni sitä osumasta maahan ja pidin häntäni sopivalla korkeudella, jottei se huiskinut saniaisia ohimennessään. Tämän saaliin minä kyllä nappaisin!
Juuri kun olin ponnistamaisillani sitä kohti, pensaikosta rymisteli vaaleanruskea karvakasa hurjasti rääkyen puuta kohti. Orava vinkaisi säikähtäneenä ja ryntäsi ylemmäs oksien sekaan piiloon. Nousin seisomaan turhautuneena ja heitin puuta kiertämään jääneeseen Vadelmatassuun ärtyneen silmäyksen.
”Se pääsi pakoon!” nuorempi kolli puhisi pettyneen kuuloisena ja käännähti sitten minua kohti. ”Voinko kiivetä sen perässä ylös?”
Hillitsin itseäni sanomasta kipakan vastaukseni. ”Ei, olet vielä liian kokematon sellaiseen jahtiin”, murahdin hännälläni huiskaisten ja nuolaisin sitten rintaani pariin kertaan peitelläkseni kiukustumistani. Vadelmatassu oli vielä nuori ja kärsimätön, hän oppisi kyllä ajan kanssa – siihen asti saisin kestää hänen yllätyshyökkäyksiään toisten väijytyksiin.
Hännänheilautuksella kutsuin oppilaan perääni ja lähdimme kulkemaan kohti tapaamispaikkaa, jossa muut jo luultavasti odottivat meitä. Korppisiipi oli siirtynyt jokunen päivä sitten pentutarhalle, sillä hänen voinnissaan oli tapahtunut yllättävä notkahdus. Liljatuulen mukaan naaras kaipasi vain lepoa, eikä häntä saanut nyt tässä tilassa rasittaa enää soturin tehtävillä, mutta olin silti epäileväinen. Luotin kuitenkin siihen, että Liljatuuli klaanin parantajana osasi pitää huolta kumppanistani, kunnes pentumme olisivat valmiita syntymään.
”Joko me mennään takaisin?” Vadelmatassu ravasi minut kiinni ja jäi kävelemään vierelleni vihreät silmät uteliaan ymmyrkäisinä.
”Kyllä, me mennään nyt takaisin.” Tukahdutin huokauksen. Olin luvannut ottaa oppilaan koulutuksen vastuulleni Hillasielun kanssa siksi aikaa, että Korppisiipi pääsisi pois pentutarhalta. Aamuisin vein oman oppilaani ulos harjoittelemaan, iltaisin yritin opettaa Vadelmatassua niissä asioissa, joita hän ei ollut vielä ehtinyt käymään läpi oman mestarinsa kanssa. Tietenkin kollin koulutuksen olisi voinut sysätä jonkun sellaisen soturin kontolle, jolla ei ollut vielä oppilasta, mutta olin välttämättä tahtonut huolehtia siitä vielä Nokkostassunkin mestaroimisen lisäksi. Ja oli pakko myöntää, ettei se ehkä ollut ollut parhaimpia päätöksiäni.
Utusielu, Hallavarjo ja Pehmoturkki olivat jo tapaamispaikalla, kun saavuimme sinne Vadelmatassun kanssa. Utusielua lukuun ottamatta he kaikki olivat saaneet saalista – hän ei ollut ainoa, sillä kiitos Vadelmatassun, jäljittämäni orava oli päässyt myös karkuun.
Kilpikonnalaikkuinen naaras jättäytyi kävelemään rinnallani lähtiessämme tarpomaan takaisin leiriin. Pistin merkille hänen kuonoonsa ilmestyneet ensimmäiset harmaat karvat, jotka saattoivat olla vuodenaikojen kovan kohtelun seurausta, tai vain yksinkertaisesti katsottuna merkki soturittaren ikääntymisestä.
”Korppisiiven poikiminen ei ole enää kaukana”, Utusielu naukaisi ollessamme melkein perillä. Nyökkäsin. Korppisiiven vatsa oli kasvanut melkoisesti viime aikoina, eikä se varmasti johtunut pelkästään siitä, että olin vaatinut häntä ottamaan kuluneen neljänneskuun aikana ylimääräisiä tuoresaalisannoksia.
”Tuskin maltat odottaa, että pääset näkemään ne”, Hallavarjo liittyi keskusteluun. Kolli oli Korppisiiven entinen mestari, jonka kanssa naaras oli monet kerrat ottanut isostikin yhteen. Vaikka heidän alkutaipaleensa ei ollutkaan ollut mikään kovin helppo, nykyään kaksikko tuli ihan mukavasti toimeen keskenään. Sitä paitsi Hallavarjokin vaikutti olevan enemmän kuin vain innoissaan uusista pennuista, vaikka tämä selvästi yritti peitellä sitä muilta.
”Niin, en maltakaan.” Loppumatkan kuljin omissa ajatuksissani, haaveillen siitä, miten jonakin päivänä saisin viedä omat jälkikasvuni kierrokselle Eloklaanin reviirille ja opettaa heille kaikki parhaat kikat napata saalista.
”Mitenkäs täällä voidaan?” Työnnyin sisälle hämärään karhunvatukkapensaikkoon, jonka perällä Korppisiipi kenotti kömpelön näköisesti ison vatsansa kanssa. Hän viihdytti Pilkepentua Omenahuuman kanssa, joka Korppisiiven tiineydestä kuultuaan oli yhtäkkiä alkanut viettää enemmän aikaa pentutarhalla. Tiesin nuoren naaraan olevan läheisiä Kirpputäplän kanssa, mutta en osannut sanoa, olisiko tämä voinut jo odottaa kollin pentuja.
”Taasko tuoresaalista?” Korppisiipi huokaisi tiputtaessani kottaraisen hänen vuoteensa viereen. Hän katsoi lintua huonovointisen näköisenä.
”Sinun pitää kerätä voimia”, muistutin lempeästi ja kietaisin häntäni hänen häntänsä ympärille.
Korppisiipeä se ei tuntunut kuitenkaan helpottavan. ”Niin kai sitten…”
Katselin hieman neuvottomana sivusta, miten naaras veti tuoresaaliin lähelleen ja ryhtyi irrottamaan siitä höyheniä päästäkseen käsiksi lihaan. Olin tarjoamassa apua, mutta Korppisiipi nosti käpälänsä estääkseen minua.
”Minä pärjään kyllä. Sinun kannattaisi mennä nyt itsekin lepäämään ja syömään jotakin”, hän sanoi topakasti, vaikka hänen kasvoillaan olikin lämmin, rakastava ilme.
Poistuin pesästä hiukan vastahakoisesti, mutta kuitenkin kumppanini toivetta kunnioittaen, ja suuntasin tuoresaaliskasalle hakemaan jotakin apua nälästä kurnivalle vatsalleni.
Seuraavana yönä havahduin sydäntäriipivään tuskanhuutoon. Pomppasin suoraan jaloilleni ja kiiruhdin kuusen alla olevaa tunnelia pitkin aukiolle, jota Liljatuuli oppilaineen oli parasta aikaa ylittämässä.
Yritin puskea heidän mukanaan pentutarhalle, mutta parantajanaaras pysäytti minut ja käski jäädä odottamaan ulkopuolelle. ”Meillä on tilanne hallinnassa. Korppisiipi ei kaipaa nyt yhtään enempää murehdittavaa”, Liljatuuli sihahti hampaittensa takaa yrittäen selvästikin pitää itsensä tyynenä. Aistin, että jokin oli vinossa. Pentujen ei olisi pitänyt syntyä ainakaan vielä neljänneskuuhun. Mitä jos Korppisiivelle tapahtuisi jotakin kamalaa?
Synkät ajatukset kerääntyivät raskaina kuin ukkospilvet varjostamaan mieltäni rampatessani edestakaisin pentutarhan ulkopuolella. Silloin tällöin sisältä kuului tuskan värittämä kirkaisu tai äänekästä mouruamista. Pelkäsin pahinta.
Juuri kun olin menettämässä viimeisetkin järjen rippeeni, Leimutassun pikimusta pää työntyi esiin oksien seasta. Kolli kutsui minut sisään, ja seurasin hänen perässään sydän karrella.
Hämärässä erotin juuri ja juuri kumppanini pienen hahmon makaamassa sammalvuoteessaan. Liljatuuli oli kyyristyneenä hänen vierellään. Sydäntä kylmäävän hetken ajan ehdin jo luulla, että kumppanini oli kuollut, mutta sitten tämä nosti päätään ja kohdisti vaaleanvihreiden silmiensä utuisen katseen minuun.
”Hiilihammas, tule katsomaan pentujamme”, hän kähisi hädin tuskin kuuluvalla äänellä ja kohottautui sen verran, että pystyi esittelemään minulle vatsansa suojissa olevat pennut. ”Tämä pieni mustavalkoinen on naaras, ja tuo isompi raidallinen on kolli”, hän sanoi ja kosketti kuonollaan kummankin pennun korvaa.
Menin lähemmäksi ja imin suuhuni pentujen uutta, vielä vähän vierasta mutta samaan aikaan etäisesti tuttua tuoksua. Nämä kaksi täydellistä pienokaista olivat minun. Minun ja Korppisiiven – meidän jälkeläisemme.
”Syö nämä”, Liljatuuli maukui ja ojensi Korppisiivelle tukon voimakkaasti leyhähtäviä kasvin lehtiä.
”Pentujenhan piti syntyä vasta neljänneskuun päästä.” Ilmeeni vakavoitui kääntäessäni pääni tummanharmaata parantajaa kohti. Vasta nyt tajusin, miten paljon verta Korppisiipi oli menettänyt poikimisen aikana: pentutarhan lattia oli tahriintunut tummanpunaisesta verestä, jota oli myös naaraan turkilla.
”Olen kuullut, että näin voi tapahtua”, Liljatuuli ei suostunut irrottamaan katsettaan yrteistä, joita hän yritti saada taas nättiin pinoon. ”Synnytys voi syystä tai toisesta käynnistyä ennen aikojaan. Tällä kertaa Tähtiklaani oli meidän puolellamme.” Aavistelin, ettei naaras kertonut koko totuutta, mutta toisaalta en tiennyt, halusinko edes kuulla sitä. Tärkeintä oli tällä hetkellä, että Korppisiipi ja meidän pentumme olivat kunnossa ja voivat hyvin.
Päivät kuluivat, ja pennut kasvoivat ihan silmissä. Olin pyytänyt Korppisiipeä kumppanikseni sinä päivänä, kun olin opettanut häntä joella uimaan, ja nimenomaan sitä päivää muistellen naaras oli halunnut nimetä pentumme Lainepennuksi ja Tyrskypennuksi. Minusta nimet sopivat kaksikolle paremmin kuin loistavasti: rauhallinen Lainepentu oli rämäpäisen veljensä Tyrskypennun vastakohta.
”Isi! Katso, miten nopeasti minä osaan kävellä!” Tyrskypentu huudahti hoiperrellessaan minua kohti lyhyillä jaloillaan. Kumarsin päätäni sen verran, että pentu pystyi ottamaan siitä tukea päästessään luokseni.
”Kylläpä sinä oletkin vahva”, mau’uin hilpeästi poikani asetellessa pikkuruiset tassunsa kuononi päälle. ”Sinusta tulee vielä jonakin päivänä hieno soturi.”
Tyrskypennun silmät kiilsivät kehuista, kun hän laskeutui takaisin neljälle käpälälle ja lähti vaappumaan kohti emoaan ja sisartaan, jotka istuskelivat sisempänä pesässä. Korppisiipi yritti auttaa Lainepentua seisomaan, mutta pienellä naaraalla oli vaikeuksia kannatella kohtuuttoman suuren päänsä painoa jopa istuessaan. Pentu oli muutenkin huomattavasti veljeään pienikokoisempi ja heikompi, ja se huolestutti minua hiukan. Liljatuuli oli kyllä vakuutellut Lainepennun ottavan vielä veljensä kiinni kasvukilpailussa, mutta en tiennyt, uskoinko häntä.
”Minun täytyy nyt mennä”, murahdin noustessani seisomaan ja tassuttaessani vielä koskettamaan neniä kumppanini kanssa. Kyyristyin vielä ennen lähtöäni pentujeni puoleen ja nuolaisin kummankin päälakea rakastavaisen hellästi. ”Tulen taas pian katsomaan teitä. Totelkaahan emoanne ja yrittäkää olla kissoiksi”, sanoin mrrau-naurahdusta pidätellen, kun Tyrskypentu yritti alkaa painimaan häntäni kanssa.
Siirsin kollipennun varovasti sivuun ja käännyin sitten kannoillani lähteäkseni. Minulla oli seuraavaksi tiedossa metsästyspartio, ja aioin napata komean saaliin pennuilleni esiteltäväksi. Ja jos he halusivat, voisin myös näyttää heille, miten riistaa vaanitaan.
Myöhemmin illalla palatessani leiriin metsästyspartion johdossa leirissä vallitsi odottavan raskas tunnelma. Aukiolla olevat kissat istuivat pienissä ryppäissä ja pälyilivät suuntaani haikean näköisinä.
”Hiilihammas.” Liljatuuli tuli pesältään luokseni. Hänen meripihkanväriset silmänsä kiilsivät surullisesti. ”Olen pahoillani, mutta Lainepentu ei selvinnyt.”
Suussani roikottamani orava mätkähti maahan samalla hetkellä ja rynnistin parantajan ohi pentutarhalle voimatta uskoa korviani. Puskiessani sisälle pensaaseen odotin minua olevan vastassa kahdet suloiset nappisilmät, mutta sen sijaan näinkin pesän perälle kyyristyneet surkean näköiset hahmot.
Korppisiipi piteli tassujensa välissä Lainepennun liikkumatonta ruumista. Pennun silmät olivat kiinni; hän näytti melkein nukkuvalta. Mutta maidon tuoksun yli huokuva kuoleman löyhkä täytti nenäni ja paljasti kamalan totuuden.
»Miksi, Tähtiklaani, miksi? Miksi veit minulta rakkaan tyttäreni nyt?» Lyyhistyin kumppanini ja poikani viereen ja upotin kuononi Lainepennun hentoon lapaturkkiin. Ei näin voinut tapahtua! Se oli epäreilua!
Imiessä sisääni pennun tuttua tuoksua tunsin vaipuvani jonkinlaiseen toivottomaan uneen, jota tosimaailman äänet raapivat ja riipivät kynsillään yhtä äänekkäästi kuin taivaan halki kulkeva ukkosen jyrähdys.
//1545 sanaa
