Kuutamolaine
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Kuutamolaineen ei ollut onnekseen tarvinnut jäädä parantajan pesälle pidemmäksi aikaa. Jos Talvikkitakun tempussa oli ollut jotakin hyvää, niin ei ainakaan tämä ei ollut syöttänyt hänelle mitään myrkyllistä tai tappavaa. Kun hän oli saanut vatsansa sisällön tyhjennetyksi, hänen olonsa oli ollut etova mutta helpottuneempi.
Tapahtuneesta oli jo muutama päivä. Mustavalkoinen soturinaaras oli päässyt palaamaan takaisin soturiaskariensa pariin tavalliseen tapaan, tosin sillä erolla, että hän oli parhaansa mukaan pyrkinyt välttelemään Talvikkitakkua. Vaikutti siltä, että tämä teki aivan samoin hänelle, eivätkä heidän polkunsa siitä syystä olleet kohdanneet.
Virnakukka sen sijaan oli viettänyt Kuutamolaineen seurassa entistä enemmän aikaa. Valkoharmaa naaras oli osoittautunut erittäin ystävälliseksi kissaksi, ja Kuutamolaineesta oli mukavaa, kun hänellä oli kerrankin sellaista seuraa, joka osasi käyttäytyä niin kuin soturien kuului.
Naaraat olivat tulleet juuri partioimasta ja siirtyneet leirin laidalle peseytymään. Kuutamolaine vilkuili välillä salaa Virnakukkaa, joka pesi pehmeää turkkiaan keskittynein kielenvedoin. Talvikkitakku ei koskaan käyttänyt yhtä paljon aikaa oman takkuisen turkkinsa selvittämiseen – siitä tuo kai oli saanut nimensäkin. Virnakukka oli kaikin tavoin niin erilainen kuin hänen toinen ystävänsä, ja tavallaan se kiehtoi Kuutamolainetta.
“Onko minulla roskia turkissa?” Virnakukan ääni havahdutti Kuutamolaineen. Hän tajusi jääneensä tuijottamaan naarasta ja käänsi nolona katseensa toisaalle.
“Ei, kun tuota…” hän sopersi ja yritti pelastaa tilanteen jotenkin, “mietin vain, pitäisikö meidän syödä jotakin?”
“Hyvä ajatus! Olinkin näkevinäni tuoresaaliskasassa melko mehevän kanin. Voisin hakea sen meille.” Virnakukka lipaisi suupieliään kuin olisi jo voinut maistaa riistan.
Kuutamolaine epäröi. “Eikö niin iso saalis kannattaisi säästää klaaninvanhimmille ja kuningattarille?” Lehtikadon myötä riista vähenisi metsässä kovasti, ja siitä kärsisivät erityisesti heikoimmassa kunnossa olevat kissat.
“Kyllä varmasti joku tuo kohta toisenkin kanin”, Virnakukka vakuutteli ja loi sitten Kuutamolaineeseen hieman maanittelevan katseen. “Sitä paitsi, me olemme tänään ahkeroineet rajoilla, joten minusta me ansaitsemme kunnollisen aterian.”
“No joo, mutta–”
“Palaan pian!”
Kuutamolaine jäi katselemaan naaraan perään edelleen hiukan epävarmana. Hänestä tuntui väärältä syödä kahdestaan niin iso kani. Sitten hän yritti vakuutella itselleen, että he voisivat kyllä myöhemmin viedä kanin rippeet klaaninvanhimmille. He osaisivat arvostaa sitä – vai mitä?
“Tämä kani on minun!”
Tuoresaaliskasan luona Talvikkitakku ja Virnakukka pitivät kiinni samasta kanista ja vetivät sitä eri suuntiin. Kuutamolaineen silmät levisivät, kun hän näki punertavaturkkisen naaraan pörhistelevän karvojaan äkäisesti Virnakukalle. Virnakukka näytti naukuvan jotakin Talvikkitakulle, mutta tämä puhui niin hiljaa, ettei Kuutamolaine pystynyt kuulemaan. Seuraavassa hetkessä Talvikkitakku oli päästänyt irti kanista ja loikannut Virnakukkaa päin hampaat irvessä.
“Talvikkitakku, lopeta!” Kuutamolaine pomppasi tassuilleen ja lähti talsimaan rähiseviä naaraita kohti karvat ja häntä säikähtäneesti pystyssä.
Hän puski kaksikon väliin ja vilkuili kumpaakin kissaa vuorollaan. Hänen katseensa jämähti kuitenkin pisimmäksi aikaa Talvikkitakkuun, jonka hän oli nähnyt käyvän ensin Virnakukan kimppuun.
“Mikä sinua Tähtiklaanin tähden oikein riivaa? Käydä nyt keskellä päivää klaanitoverisi kimppuun niin kuin jokin pahainen kulkukatti!” hän sihisi ystävälleen kiihtyneesti.
//Tale?? >:(
