Hellepentu
Kirjoittaja: Aura
Kun Hellepentu katsoi parasta ystäväänsä -veljeään- silmiin, kolli suorastaan pystyi lukemaan hänen ajatuksensa. Hellepennustakin oli epäreilua, että Mesitähti ei nimittänyt kollia sisaruksineen samaan aikaan. Viime kuiden ajan Hellepennusta ja Pörriäispennusta oli tulleet erottamattomat. He olivat tehneet kaiken yhdessä. Ja nyt Mesitähti oli päättänyt erottaa heidät?! Hellepentu ei pitänyt siitä, ei niin saisi tehdä!
“Jätän sinulle puolet. Kukaan muu oppilaista ei edes pysty tappelemaan niitä vastaan. Kuulemma Tupsutassu oli ottanut kuonoonsa aivan huolella!”
Kun eloklaanilaiskaksikko oli joutunut Kuolonklaanin kynsiin, koko pentutarha oli kuhissut siitä. Erityisesti Hellepentu ja Pörriäispentu. Kuinka noloa, että kuolonklaanilaissoturi oli päästänyt heidät säälistä menemään? Siinä hetkessä kolli oli päättänyt, että hän ei koskaan pakenisi.
“Hei, arvaa mitä, veli”, punaturkkinen pentu virnisti ja tuuppasi ystäväänsä, kuka oli silminnähden harmistunut. “No?”
“He teki Kärpäspennusta oppilaan ennen sinua, koska hänellä on niin paljon opittavaa! Meidän ei tarvitse olla yhtä kauaa oppilaina”, Hellepentu hymyili ystävälleen ja tuuppasi toista uudelleen. Pörriäispennun asemassa häntäkin olisi harmistuttanut. Pörriäispennun kasvoille levisi iloisempi, ylpeä virne. “No, ei minusta suotta tule viimeisimpänä oppilasta!” Nokkospilvi tuli pentujen väliin ja alkoi hätistellä heitä aukiolle. Kollipennut kipittivät päät pystyssä aukiolle. Hellepentu vetäisi syvään henkeä ja hymyili. Hän katsoi nyt leiriaukiota viimeistä kertaa pentuna. Kohta hän olisi jo oppilas eli käytännössä jo soturi. Mesitähti tuskin pitäisi häntä kovinkaan kauaa oppilaana! Hellepentu ei malttanut odottaa, että hän pääsisi taistelemaan ja huolehtimaan Eloklaanin turvallisuudesta. Leirin ulkopuolella oli niin paljon nähtävää ja ehkä hän jopa pääsisi taistelemaan isänsä, Lieskakajon kanssa. Vau, se vasta olisi jotain! Hellepentu kaappasi lunta käpäliinsä ja meinasi viskata sen Pörriäispennun naamaan, mutta hän näki emonsa tuiman katseen ja laski pudotti lumet maahan. Hellepentua harmitti, että lumi oli valloittanut metsän vasta nyt. Heillä oli jäänyt niin paljon kokematta!
“Hellepentu, Ahvenpentu. Astukaa eteen.”
Kollipentu vilkaisi vielä siskoaan. Naaras tuijotti päättäväisenä eteensä ja Hellepentu hymyili. Ahvenpennusta tulisi mahtava oppilas.
“Onnea, sisko”, Hellepentu kuiskasi hymyillen, mutta sai vastaukseksi vain hermostunutta mutinaa.
“Hellepentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Helletassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Varjoliekki. Toivon, että Varjoliekki siirtää kaiken tiedon sinulle.”
Helletassu. Varjoliekki. Ne olivat ainoat sanat mitkä tuore oppilas Mesitähden puheesta erotti. Helletassu tähyili kissajoukkiosta Varjoliekkiä. Toivottavasti hänen mestarinsa ei olisi kukaan nössö! Lopulta oletettu Varjoliekki asteli eteen ja Helletassu ryntäsi koskettamaan mestarinsa kanssa kuonoja.
“Minä haluan taistella!” Helletassu sai sanotuksi. Varjoliekin kasvoilla oli pieni, huvittunutta hymyä muistuttava ilme.
“Helletassu, Helletassu! Ahventassu, Ahventassu!” leiriaukio raikui ja Helletassu röyhisti rintaansa. Jonain päivänä aukio huutaisi Helletähteä! Kollikissa nautti klaaninsa antamista suosionosoituksista ja katseli ympärilleen ylpeänä. Kaikki näytti oppilaan silmin niin paljon hienommalta. Hellepentu kävi tervehtimässä Pörriäispentua, perhettään ja ryntäsi sitten Ahventassun perään hakemaan sammalia petiään varten. Soturius, täältä tullaan!
