Pörriäistassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
“Hei, tuolla on saalista! Minä voin käydä nappaamassa sen!” Olin jo aikeissa rynnätä kauempana näkyvän tumman möhkäleen luo, kun Käärmekulta huiskaisi häntänsä eteeni.
“Pörriäistassu, tuo on kanto. Ja toiseksi se on Kuolonklaanin puolella – sinne sinulla ei ole mitään asiaa”, mestari maukui kärsivällisesti, vaikka hänen nykivät korvansa kertoivat muunlaisista ajatuksista.
Kuulin Helletassun tirskahtavan takanani ja käännyin mulkoilemaan pesätoveriani tympääntyneenä. “Älä siinä tirsku! Luulit sitä varmaan itsekin saaliiksi”, murisin hänelle.
Helletassun viikset värisivät tavalla, joka ärsytti minua. “Olisin varmaan luullutkin, jos silmäni olisivat yhtä sokeat kuin myyrällä”, kolli kuittasi takaisin.
Varjoliekki sihahti jotakin oppilaalleen, ja Käärmekulta napautti hännällään lapaani saadakseen huomioni. Minä viistosin hännälläni vihaisesti ilmaa, ennen kuin kiepahdin takaisin menosuuntaan ja jatkoin eteenpäin tallustamista mestarini kintereillä.
Minulla oli kamala nälkäkiukku – ja sen kyllä näki. Ruoka oli ollut viime kuina kortilla, kiitos ryminällä päälle tulleen lehtikadon, eikä asiaa auttanut se, että iso osa klaanista oli parhaillaan yskäpotilaina. Mokomat saivat lusmuilla saalistuspartioista. Nyt suurin osa meidän kallisarvoisesta soturikoulutusajastamme meni ruoan hankkimisessa sen sijaan, että olisimme harjoitelleet oikeasti hyödyllisiä taitoja, kuten taistelemista ja Kuolonklaanin valtaamista.
Leirin tullessa lähemmäksi minun olisi tehnyt mieli hidastaa askeliani ja viivytellä ulkona vielä pidempään. Korvani painuivat luimuun jo pelkästä ajatuksesta, että leirissä meitä vastassa olisi sairaalloinen, rohiseva yskäkuoro.
Mestarit menivät edellä tunnelista, ja Helletassu otti minut kiinni ennen kuin pääsimme aukiolle. Hän vilkaisi minua silmistään kuvastuen sama huoli ja pelko, joka oli kaihertanut meitä molempia aina yskäepidemian puhjettua.
“Ovatkohan he tänään yhtään parempina?” Helletassu liikutteli tassujaan levottoman oloisena. Minunkin vatsassani tuntui epämiellyttävää muljahtelua.
“He ovat meidän sukulaisiamme”, vastasin tavoitellen itsevarmuutta puheessani, mutta huoli värjäsi ääneni, “eivät he kauaa jaksa sairastaa. En ihmettelisi, vaikka he olisivat jo parantuneet ja päässeet takaisin oppilaan tehtäviin.”
Mutta se oli silkkaa toiveajattelua. Meidän molempien pentuetoverit olivat yhä jumissa pentutarhan väliaikaissairaspesässä, aivan kuten monet muutkin. Vaikka esitin, että Solatassun ja Purotassun sairastuminen oli pelkkä pikkujuttu, kehoni ei suostunut uskomaan sitä. Jos pysähdyin miettimään asiaa liian pitkäksi aikaa, käpäläni alkaisivat täristä.
Myös Ahventassu oli saanut valkoyskän, eikä Helletassukaan pystynyt peittelemään huoltaan siskonsa puolesta. Emme me juuri puhuneet asiasta, mutta tunsin, että saimme toisistamme sanatontakin vertaistukea.
“Mennään harjoittelemaan taisteluliikkeitä”, tuuppasin toveriani, ja loikimme yhdessä etsimään tilavampaa kohtaa aukiolla.
